Suomikuvaa

Maanantaina oli Kalevalan päivä ja suomalaisen kulttuurin päivä. Vaikken yleensä kaunokirjallisuutta vapaa-ajallani lue, Kalevalan luin joskus lukiossa ihan omaksi ilokseni. Tykkäsin siitä kovasti ja suosittelen sitä kaikille suomalaisille. Kalevalan kieli on oma lukunsa, mutta jotenkin löysin eepoksesta myös omanlaatuista suomalaista huumoriakin. Siis sellaista huumoria, jota syntyy vain, kun kaikkensa yritettyään kaikki menee kuitenkin päin honkia. Kalevala on täynnä tarinoita epäonnistumisesta. Jotain perin supisuomalaisen melankolista siis. Vaikka Kalevala kuvaa enimmäkseen itäsuomalaisia perinteitä, uskon, että meitä kaikkia suomensukuisia yhdistää samanlainen mentaliteetti. Germaanisista piirteistämme huolimatta meissä virtaa slaavilaista verta, joka tuo luonteeseemme tietynlaista analyyttisyyttä ja hiljentymisen taitoa.

Ulkomaille matkustaessa ei kuitenkaan sovi olla liian hiljainen, ettei jää vain sivusta seuraajaksi. Suomeen lomailemaan saapunut ystäväni kertoi innoissaan uusista kolumbialaisista kavereistaan, jotka hän oli tavannut Ranskan Nantes'ssa. Suomalainen ja kolumbialainen, eri maanosat, täysin eri kielet, yhteisenä tekijänä ranska ja Ranska, ja tulevat niin mukavasti toimeen. Ystäväni tuntuu olevan täysin hullaantunut latinalaisesta elämäntyylistä muutenkin. Suomalaisena hän haluaa kuulla elämästä Etelä-Amerikassa, kolumbialaisille ystäville Suomi on jotain eksoottista. On suomifaneja ranskalaisissakin: ystäväni nantesilainen naapuri on innokas suomalaisen musiikin kuuntelija. Korpiklaani-nimisestä yhtyeestä en ollut minä kuullut ennen Puolassa käyntiäni, eräs toinen ystäväni taas kertoi italiaisesta harpistista, joka kuunteli Korpiklaania, ja nyt tämä nantesilainen nainen, jonka lempiyhtyeisiin kuuluu Korpiklaani. Siis mitä ihmettä? Suomalaista kulttuuria viedään maailmalle ilman, että keskivertohärmäläinen tietää siitä mitään.

Joka tapauksessa oli kahvilla käydessämme erittäin mukava kuulla ystävältäni ranskalaisesta elämisestä ja jo pitkälle edenneestä ranskalaisesta keväästä. Ystäväni, jonka tunnen yhteisiltä ranskan kursseilta, työskenteli jo kerran aiemmin Nantes'ssa ja halusi välttämättä palata sinne takaisin. Nyt hän käy siellä yliopiston kielikursseja. Toivon mukaan hän viihtyy Ranskassa vielä kesän yli, niin voisin käydä moikkaamassa häntä ihanassa rannikkokaupungissa Nantes'ssa. Hänen kertomiensa juttujen perusteella jaksan uskoa, että minäkin vielä ihastun Ranskaan. Suositteli hankkimaan alennuskortin junaliikennettä varten, vielä kun olen alle 25-vuotias.

Soittoniekka Kultaisen teehuoneen koristeena Potsdamissa

Espanjan tunnilla meillä tuli ensimmäistä kertaa vastaan rakenne, joka aiheutti hieman ylimääräistä aivojumppaa. Suurimmalla osalla kurssilaisista ilmiö tuntui menevän täysin yli hilseen. Sama kieliopillinen ilmiö on tuttu minulle ranskasta, joten jotensakin osasin muodostaa ajanmääreellisen lauseen preesensiin, vaikka suomeksi sama lause muodostettaisiin perfektillä. Ongelmia suomalaisille aiheuttaa yksinomaan se, että suomen kielen "perfektille" on itse asiassa annettu väärä nimitys. Tosiasiassa perfekti tarkoittaa jotain täydellistä, loppuun saakka suoritettua. Suomen perfekti taas ei aina ole loppuun asti suoritettua, kuten lauseessa: Olen asunut Espanjassa viisi vuotta. Riippuen siitä, asuuko ko. henkilö yhä Espanjassa vai onko hän kenties jo muuttanut muualle, lause voidaan kääntää espanjaksi (tai ranskaksi) joko preesensiin tai perfektiin. Tässä havainnollistavat esimerkit (ja jos on kirjoitusvirheitä, niin suokaa anteeksi, en ole näiden kielten mestari):

Jos asun edelleen Espanjassa, pitää minun sanoa:
Hace cinco años que vivo en España. / Il fait cinq ans que j'habite en Espagne.

Jos olen asunut Espanjassa, mutta en asu enää, pitää minun sanoa:
He vivido en España durante cinco años. / J'ai habité en Espagne pendant cinq ans mais maintenant j'habite en France, bien sûre.

Jostain syystä suomalaisen on vaikea erottaa näitä kahta mahdollisuutta toisistaan. Eikä siitä voi moittia, sillä kielellä on tapana muokata maailmankatsomustamme ja tajuntaamme. Asioita, joita ei voi kuvailla sanoin, on vaikea myös ymmärtää. Kieli on siis erittäin tärkeä osa kulttuuriamme, eikä sitä pidä väheksyä.