Satumaista elämää V

Tämä satu kertoo olosuhteiden äkillisestä muuttumisesta.

Mikään ei ole ikuista

Asuipa kerran kaukaisessa maassa nuori, komea talonpoika. Poika oli kovin ihastunut maata hallitsevan kuninkaan tyttäreen mutta oli liian köyhä naimaan oikeaa prinsessaa. Eräänä päivänä prinsessaa ajatellessaan poika ajatui vanhan noidan majalle. -Miksi noin apeana? kumaraselkäinen ja ryppynaamainen noita kysyi. Pojan kerrottua ihastuksestaan noita teki pojalle ehdotuksen, josta oli vaikea kieltäytyä. -Annan sinulle niin paljon rahaa kuin vain tarvitset, jos vain tulet joka aamu kukon laulun aikaan luokseni rahoja hakemaan ja autat minua kotiaskareissani.

Poika teki työtä käskettyä, ja hänen omaisuutensa alkoi hiljalleen kertyä. Pian prinsessakin sai kuulla nopeasti rikastuvasta, komeasta talonpojasta, ja halusi tutustua tähän paremmin. Vain aikaiset herätykset ja se, että poika viipyi poissa koko päivän, kummastutti prinsessaa. Tasainen rahan tulo oli kuitenkin hyvä asia ja olipa poika muutoinkin prinssessan mieleen, joten pian suunniteltiinkin jo häitä.

Vuosia häiden jälkeen vanha noita kuoli, ja tämän loitsimat rahat katosivat kuin tuhka tuuleen. Noidan voimien ehdyttyä poika oli jälleen aivan tavallinen köyhä talonpoika. Rahojen häviämisestä huolimatta prinsessa ei kuitenkaan lakannut rakastamasta poikaa, sillä nyt pojan ei enää tarvinnut nousta aikaisin tekemään töitä noidalle.

Satumaista elämää IV

Tämä satu on analogia pelkonsa voittaneesta tytöstä.

Lentämisen ihanuus

Olipa kerran isä ja poika syrjäisessä kyläpahasessa. Pojan äiti oli joutunut rosvojoukon ryöväämäksi, kun poika oli pieni. Kasvettuaan isoksi päätti poika lähteä etsimään äitiään. Isäkin innostui ajatuksesta, ja kun kerran keksijä oli, rakensi hän pojalleen siivet, joilla poika voisi etsiä äitiään ilmasta käsin. Hän kuitenkin varoitti poikaansa yhdestä asiasta: siivet ovat niin hatarat, etteivät ne kestäisi auringon kuumuutta tai meren kosteutta. Poika ei siis saisi lentää liian korkealle eikä toisaalta liian alhaalla, tai muutoin siivet sulaisivat ja poika syöksyisi meren syövereihin.

Isän varoitus säikäytti pojan, mutta hän oli päättänyt opetella lentämään uusilla siivillä, niin kovin hän halusi löytää äitinsä. Niinpä poika lähti käymään kylän velhon luona. Velho löytäisi keinon, miten siipien sulaminen vältettäisiin. Hyvän keinon velho keksikin: "Valele tätä taikajuomaa siiville ennen lentoasi, ja lennät pitkään niin kuumuudessa kuin kosteudessakin." Velhon keksinnöstä innostuneena poika valeli jo heti seuraavana aamuna siivet taikajuomalla ja kapusi siipineen korkealle jyrkänteelle. Hetken odoteltuaan poika puki siivet käsien jatkeiksi, levitti kätensä ja hyppäsi jyrkänteeltä. Hyppääminen ei poikaa pelottanut, sillä siivet tuntuivat nyt tukevilta ja vahvoilta. Hetken kuluttua hän jo liitelikin uljaasti pitkin laaksoa.

Poika unohti varoitukset lumoutuessaan lentämisestä. Hän kohosi yhä ylemmäs, mutta siivet eivät auringon läheisyydestä huolimatta alkaneet sulaa. Taikajuoma auttoi siipiä pysymään kasassa, ja poika saattoi lennellä taivaalla juuri niin kauan kuin halusi. Illan tullen hän päätti laskeutua takaisin maahan, mutta sitten hän tajusi, ettei ollutkaan lentänyt etsimään äitiään. Tuolloin poika päätti lentävänsä vielä joku päivä uudestaankin, aina rakkaan äitinsä luo.

Frankfurtin lentokenttä lokakuisena aamuna

Satumaista elämää III

Tämä satu on (Pekkaa ja sutta mukaillen) analogia tytöstä, jolla on suuri suu.

Hölösuun palkka

Olipa kerran pienessä metsän laidalla sijaitsevassa kylässä pieni pellavapäinen lapsukainen. Lapsi oli pienestä pitäen ollut hyvin vilkas ja äänekäs. Hänen oli vaikea istua hiljaa koulunpenkissä, hänen ei osannut keskittyä olellisuuksiin eikä hän kyennyt kuiskaamaan. Lisäksi hänellä oli vilkas mielikuvitus ja sosiaalinen luonne.

Eräänä päivänä koulusta palatessaan lasta kyllästytti kovin, opettaja oli taas koko päivän vaatinut häntä olemaan hiljaa. Lapsi halusi saada kyläläisiltä hieman huomiota. Vilkasluontoinen kun oli, sai lapsi ajatuksen. Jospa hän hieman juksaisi kyläläisiä huutamalla kovaan ääneen "Susi!" Näin huudettuaan monet kyläläiset hätääntyivät ja kiireen vilkkaa piiloutuivat kuka minnekin, ettei paha susi heitä saisi hampaisiinsa. "Ei ole mitään sutta, minä vain huijasin!", lapsi ilakoi kovaan ääneen ja sai kyläläiset palaamaan takaisin piiloistaan. "Huh, me jo pelästyimme", kyläläiset huokasivat.

Eräänä toisena päivänä koulussa matematiikan tunnilla opettaja esitti lapselle vaikean kysymyksen. Tämä ei kuitenkaan osannut vastata kysymykseen. Niinpä lapsi päätti kysymyksen välttääkseen harhauttaa koko luokkaa: hän osoitti sormellaan ikkunaa ja huusi kovaan ääneen: "Susi!" Kaikki luokan oppilaat, opettaja mukaan lukien kiirehtivät kirkuen ikkunan ääreen. "Ei siellä mitään ole! Koittaisit keskittyä!" opettaja torui, sillä hänellä alkoi hiljalleen mennä kärsivällisyys kurittoman lapsen kanssa.

Koulupäivän päätteeksi lapsen piti kulkea metsäpolkua pitkin kotiinsa. Myös muutama muu koululainen kulki samaa matkaa hänen kanssaan. Yhtäkkiä metsän siimeksessä kahahti, ja aivan selkeästi pusikon keskellä vilahti suden korvat. Lapsi halusi ilmoittaa ystävilleen lähestyvästä pedosta aivan hiljaa, ettei susi kuulisi heitä. Lapsi ei kuitenkaan kyennyt kuiskaamaan, joten hän huusi kovaan ääneen: "Susi!" Muut eivät enää jaksaneet uskoa lapsen puheisiin, ja niskojaan nakellen jatkoivat matkaa. Susi havahtui huutoon ja loikkasi puskasta suoraan lapsen kimppuun.

Tosipaikan tullen suurisuinen lapsi ei siis enää saanut enää edes omien ystäviensä myötätuntoa, ja hän kärsi omasta suurisuisuudestaan.

Hurja peto

Satumaista elämää II

Tämä on allegoria eräästä ujosta tytöstä, joka halusi kovasti kuulua joukkoon torstai-illan kemuissa.

Rajansa kaikella

Olipa kerran köyhä piikatyttö eräässä kaukaisessa kaupungissa. Kaupungissa asuva ruhtinas päätti järjestää isot juhlat koko kaupungin väelle. Myös palvelusväki oli kutsuttu. Köyhä piika halusi myös mukaan, mutta tunsi itsensä epävarmaksi. Piika ei nimittäin aikaisemmin ollut juhlinut niin isoissa juhlissa, eikä hän oikein tiennyt, miten tulisi käyttäytyä saatika pukeutua. Niinpä piika päätti kysyä neuvoa kaupungin kauneimmilta tytöiltä, jotka taatusti olivat käyneet sadoissa juhlissa.

Piian naapuritalossa asui rikas kauppias, jonka kaksi tytärtä olivat tunnettuja seurapiiri-ihmisiä ja aina kauniissa mekoissa pyntättyinä. Tytöt antoivatkin yhden ohjeen piialle: pukeudu kauneimpaan mekkoon, jonka löydät, niin saat taatusti seuraa ja viettää hyvät juhlat. Piika teki työtä käskettyä ja ompeli itselleen valtaisen juhlamekon, jossa oli pitkä laahus, kymmenen kerrosta tylliä sekä isot puhvihihat.

Juhlailta koitti ja piikaa toki jännitti kovasti. Hän puki mekkonsa ja saapui ruhtinaan linnalle muiden hienoihin asuihin pukeutuneiden kaupunkilaisten mukana. Vielä eteisaulassa kukaan ei tuntunut huomaavan piikaa upeine mekkoineen. Piikaa harmitti kovasti, sillä hän halusi tutustua näihin kaikkiin arvokkaan näköisiin vieraisiin. Hän päätti käydä linnan kaikki huoneet läpi ja esittäytyä jokaiselle vastaantulevalle. Kyllähän jonkun pitäisi kiinnostua hänen seurastaan.

Mielenkiintoisimman näköiset vieraat näyttivät kulkevan juhlasalin perällä sijaitsevaan huoneeseen. Sinne piikakin päätti mennä. Mutta kuinka kävikään, piian mekko osoittautui liian muhkeaksi: hän ei mahtunut kulkemaan siihen pieneen huoneeseen, jossa oli myös pieni ovi. Piika joutui jäämään saliin, jossa oli vain vieraita, joita ei selvästikään kiinnostanut piian seura. Seuraavan kerran piika ei enää uskonut muiden ohjeita, eikä ainakaan liioitellut asuvalintojensa kanssa.

Satumaista elämää

Joskus ihmisellä on liian suuret luulot itsestään. Kaikesta huolimatta sitä haluaa kuitenkin vain tehdä parhaansa, että voisi edes joskus olla ylpeä itsestään.
Tämä on allegoria sunnuntaisesta hiihtoretkestämme ja sen aiheuttamista tuntemuksista:


Olipa kerran valtakunta, jossa kaikki oli erinomaisen hyvin. Eräänä päivänä kuningas sai kuitenkin kuulla, että valtakunnan laidalle oli muuttanut asumaan lohikäärme. Koska valtakunnassa oli kaikki niin hyvin, oli kuninkaasta tullut hyvin vaativainen. Hän ei suvainnut minkäänlaisten hirviöiden mellastaa omilla maillaan pilaamassa valtakuntansa hyvää mainetta. Kuningas päätti surmauttaa lohikäärmeen ja kutsui koolle valtakunnan parhaimmat miehet. Mitään palkkiota kuningas ei kitsaudessaan suostunut lohikäärmeen surmaajaalle maksamaan, mutta lupasi surmaajalle mainetta ja kunniaa.

Lohikäärmeen luolalle oli pitkä matka. Matkan taittamiseen ja hirviön surmaamiseen tarvittaisiin rohkea ja riski ritari. Lohikäärmeen surmaajiksi ilmoittautuikin liuta monenkirjavaa valtakunnan kansalaista, mukanaan niin urheita ritareita kuin tavallisia talonpoikia. Myös eräs nuori sepän oppipoika sai kuulla kuninkaan toiveesta surmata lohikäärme. Oppipoika ilmoittautui mukaan taistoon, vaikka monet häntä siitä varoittelivatkin. "Ei noin nuoresta ja pienestä ole näin pitkälle ja vaaralliselle matkalle", sanoivat isot ja rohkeat ritarit, jotka olivat jo kokeneita ratsumiehiä ja tappaneet lohikäärmeitä aiemminkin. Nuori oppipoika päätti kuitenkin näyttää kykynsä ja valmistautui matkaan parhaansa mukaan. Olihan hänellä paljon kokemusta miekan käytöstä ja pitkien matkojen ratsastamisesta. "Kuinka hienoa olisikaan sanoa tappaneensa oikean lohikäärmeen", hän ajatteli. Taitavana kengittäjänä hän kengitti isänsä vanhan konin, takoi itselleen kiiltävän haarniskan ja terävän miekan sekä harjoitteli miekkailua ahkerasti päivittäin.

Taistoon lähdön päivä koitti. Kokeneilla ritareilla oli uljaat ratsut, vankkarakenteiset haarniskat ja pitkät keihäät. Talonpojat lähtivät liikkeelle hieman vaatimattomin varustein, mutta hekin näyttivät valmistautuneen haastavaan matkaan hyvin eväin. Nuori oppipoika näytti kuuluvan joukkoon, mutta syvällä sisimmässään hän tiesi, ettei ehkä olisi näiden vahvojen uroiden veroinen. Matka lohikäärmeen luolalle todellakin tuntui pitkältä, ja hiljalleen joukosta alkoi talonpoikia jättäytyä matkasta pois. Heillä oli maatila hoidettavana ja lapset ruokittavana, joten he päättivät kääntyä takaisin. Nopeimmat ratsastajat kulkivat jo kaukana pääjoukkion edellä. Nuori oppipoika tunsi yhä olevansa voimissaan ja iloitsi jo mielessään siitä hetkestä, jolloin hän kukistaisi lohikäärmeen.

Matkan puolivälissä joukkiota vastaan tuli kuitenkin yksinäinen ratsastaja. Hänellä oli uutinen kerrottavanaan. "Lohikäärme on lyöty!", hän julisti kovaan ääneen. Monet vanhoista ritareista halusi kuitenkin nähdä kukistetun lohikäärmeen, joka kuuleman mukaan oli hirmuisempi kuin yksikään muu lohikäärme koskaan aiemmin. Nuori oppipoika musertui uutisesta kuitenkin kovin ja pysäytti ratsunsa. "Ei minun kannata enää jatkaa matkaa", hän ajatteli ja päätti, että ehkä hänen on hyvä olla vain sepän oppipoikana eikä haaveilla lohikäärmeen surmaajan tittelistä. Vaikka oppipoikaa harmitti tuolloin kovin, kertoo hän yhä tänä päivänä tarinaa siitä joukkiosta, joka lähti surmaamaan hirmuista lohikäärmettä. Hän kertoo ylpeänä, että ainakin hän teki parhaansa.