Sankarmiesten suhteettomuus

Viikonloppuna näytettiin televisiossa Spiderman 1 ja 3. Ykköstä ei tarvinnut enää ties-monennenko-kerran katsoa, on jäänyt ennenkin kesken, tylsähän se on. Mutta kolmonen oli uusi tuttavuus. Niin kuin kaikista leffoista, löysin tästäkin ties miten paljon epäloogisuutta, mutta ei siitä sen enempää.

Kaikista supersankareista itse haluaisin mieluiten olla Supermies, sillä hän on kaikista supersankareista selkeästi vahvin, nopein ja muutenkin paras. Huippukuulo ja röntgennäkö ovat verrattomia ominaisuuksia, joita muilla sankareilla ei ole. Hänen ominaisuutensa eivät ole kiinni teknisistä laitteista, kuten Batmanin, eikä hänen voimansa ehdy tosin kuin Spidermanilla joskus. Ja hän voittaa pahikset yksinkin, eikä tarvitse seurakseen joukkiota muita sankareita, kuten Ihmeperheessä tai X-menissä. Lisäksi hän osaa lentää ihan omin avuin - voisiko olla parempaa?

Ainoa heikkous Supermiehellä on kryptoniitti. Sitä kammoksun kuin maanantaiaamua: se pilaa tunnelman heti, kun on olemassa uhka sen läheisyydestä. Sen käyttö on epäreilua. Supermies ei voi itse sille mitään: hänestä tulee täysin voimaton, hän ei toimi edes tavallisena ihmisenä silloin, vaan muuttuu sairaaksi, täriseväksi käppänäksi.

Joensuussa oli männä viikolla vuosittainen ranskalaisen elokuvan viikko. Ehdin leffaan vasta lauantaina, jolloin esitysvuorossa oli Gainsbourg - vie héroïque. Päähenkilössä, kuuluisuuteen ampaisseessa juutalaismuusikossa oli paljon supersankarin, idolin, aineksia. Elokuva pohjautuu Gainsbourgin elämään löyhästi. Juutalaisvainoista ja isäpapan hyväksynnän kerjäämisestä vinksahtanut hörökorva kuvataan elokuvassa taiteilijasieluisena naistenmiehenä. Vähän samantyyppinen hahmo kuin James Bond siis: naisia riitti, ja kaikkia heitä hän rakasti syvästi, kunnes tuli uusi ja kiinnostavampi tilalle, ja samalla hän tekee sitä itselleen tärkeää työtään.

James Bond nyt on legenda sinällään. Vaikka action-leffoista muutenkin pidänkin, niin ainainen sovinismi bondeissa kyllä pännii. Uudemmat bondit eivät ole paljon vanhempia parempia, ainakaan mitä tulee naisten arvostamiseen. Bond on (ainakin) kertaalleen ollut naimisissa, mutta jo samaisessa leffassa vaimo ammutaan ennen kuin sulhaspari pääsee edes häämatkalle.

Kaikille länsimäisen kulttuurin miespuolisille sankareilla tuntuukin olevan yhteistä se, että he eivät kykene tai halua sitoutua naisiin. Elävät niin vaarallista elämää, ettei se sovi naisille... Läheisin naispuolinen nainen supersankareille on äiti tai äitihahmoa edustava nainen (Bondilla M).

Johanna Sinisalo kirjoittaa sarjakuvien naisista näin (Ruutujen välissä – näkökulmia sarjakuvaan / toim. Herkman Juha, s. 154) :

"Perinteisten seikkailusarjakuvien naiset ja heidän suhteensa seksiin voidaan jakaa kahteen:
1) "hyvä nainen": sankarin vaimo tai rakastettu. Viaton, siveä, taipuisa luonteeltaan. Sankari pelastaa hänet vaarasta, auttaa häntä. Kuvataan vähäpukeisesti vain vahingossa tai pakotettu siihen.
2) "paha nainen": usein rikollinen, saattaa pohjimmiltaan olla hyväsydäminen; avoimesti seksuaalinen, esiintyy vähäpukeisena oma-aloitteisesti; voimakas, käskevä luonne. Sankarin on voitettava hänet. "

Ylemman kategorian naiset ovat niitä iki-ihania tyttöystäviä, heikkoja mummoja sekä pullantuoksuisia äitihahmoja. Alempi naishahmo taas on selkeästi uhka miehiselle ylivoimalle. Naisen toimivin ase on hänen vartalonsa. Tällaiset sankarittaret ovat tuttuja niin sarjakuva- kuin elokuvamaailmasta (Bionic Woman, Lara Croft). Heilläkin on vaikeuksia pitää parisuhdetta yllä, sikäli kuin semmoista edes haluavat. Miesten riippumattomuus ja haluttomuus sitoutua tuntuu kuitenkin olevan hyväksytympää. Enkä kyllä ymmärrä miksi... Eikö supersankareilla tai yksinäisillä susilla ole tarvetta sosiaaliseen tukiverkkoon, ovatko he niin vahvoja, etteivät tarvitse toista rinnalleen?