Teknologian merkitys

Saksassa jouduin elämään huikeat kolme viikkoa ilman henkilökohtaista verkkopäätettä aka läppäriäni, sillä siitä hajosi kovalevy, ei emolevy, kuten paikallisessa tietokoneliikkeessa epäilivät. Kuten Saksan blogistani voi nyt jälkikäteen lukea, se olikin yllättävän mukavaa aika se koneettomuus. Päivisin riitti paljon tekemistä, ja illatkin sain joten kuten kituutettua yksin kämpälläni. Koulujutut, sähköpostit yms. hoidin joko koulun atk-luokassa tai kavereiden koneita hyödyntäen. Yhteydenpito Suomeen onnistui tekstareiden ja sähköpostein - siis ilman Facebookia...

Koko kesää en kuitenkaan ilman nettiä suostuisi olemaan. Eikä se mikään vaihtoehto olekaan. Aina voi käydä nettikahviloissa yms. Oma kone on kuitenkin aina oma kone. Olen siksi yrittänytkin pohtia, otanko läppärin mukaan Ranskaan vai en. Olin jo päätymässä siihen, että kone saisi jäädä Suomeen, sillä luin jostain, että netin saaminen Disney-asuntolaan on aika lailla työn takana ellei jopa mahdotonta. Pelkällä koneella en tee mitään ilman nettiä. Ja 3 kuukautta on kuitenkin aika lyhyt aika. Toivoa sopii, että tekemistä riittää nytkin niin paljon, ettei konetta ehdi koko ajan kaivata. Mutta jos netin saaminen olisi hyvin tai edes melko helppoa, niin ottaisin enemmän kuin mielläni koneen mukaan. Blogin päivittäminen, kuvien jakaminen ja yhteydenpito poikaystävään helpottuisivat siten huomattavasti.

Mutta ennen kaikkea nettiä kaipaisin itseäni varten. Olen tottunut ottamaan kaikesta selvää ensin netin kautta ja sitten vasta menemään paikan päälle. Niin karttojen tutkiminen, yökerhon valinta kuin matkojen osto on mielestäni niin paljon kätevämpää etukäteen netistä kuin tuhlata kallista aikaa siihen, että paikan päällä pähkäilee, että mihinkäs päin tältä metroasemalta pitikään lähteä. Kai sitä kuitenkin pärjää tarpeen tullen ihan perinteisten karttojen avulla ja tyhmien turistikysymysten avulla.

Uuden kameran voisin kuitenkin ostaa. Entinen on rippilahjaksi saatu, edelleen ihan hyvä Olympus, mutta siinä on aivan liian pieni muistikapasiteetti. Uuden muistikortin osto ei poista kapasiteettiongelmaa, sillä kamera on jo niin vanha, ettei se tunnista uusia, yhä tilavampia kortteja. Lisäksi vanha kamerani on iso ja kömpelö, enkä jaksa kantaa sitä ihan joka paikkaan mukanani. Käytän sitä vain, kun tiedän, että on jotain kuvaamisen arvoista tiedossa. Ranskassa sitä taatusti olisi.

Kännykkää tuskin lähden ostamaan uusiksi, sillä nykyinen on kivan kokoinen ja värinen. Ei mikään teknologian huippu, eikä siinä tietenkään ole ranskan- eikä saksankielistä tekstinsyöttöä. Oli nimittäin äärimmäisen kätevää Saksassa ollessa, että (kaikesta rumuudestaan ja vanhanaikaisuudestaan huolimatta) vanha Nokialaiseni osasi kirjoittaa saksaa. Ehkäpä sama kapula (3510i) saa toimia apupuhelimena tänäkin kesänä? Ranskalaisen kännykkäliittymän (prepaidinkin) hankkiminen kuulostaa ennakkopuheiden mukaan aika haastavalta, mutta mikäpä siellä nyt olisikaan liian helppoa.

Tämä ei ole mitään huipputeknologiaa, vaan Berliinin Sony Centerin lasikatto sisältä päin kuvattuna.

Satumaista elämää

Joskus ihmisellä on liian suuret luulot itsestään. Kaikesta huolimatta sitä haluaa kuitenkin vain tehdä parhaansa, että voisi edes joskus olla ylpeä itsestään.
Tämä on allegoria sunnuntaisesta hiihtoretkestämme ja sen aiheuttamista tuntemuksista:


Olipa kerran valtakunta, jossa kaikki oli erinomaisen hyvin. Eräänä päivänä kuningas sai kuitenkin kuulla, että valtakunnan laidalle oli muuttanut asumaan lohikäärme. Koska valtakunnassa oli kaikki niin hyvin, oli kuninkaasta tullut hyvin vaativainen. Hän ei suvainnut minkäänlaisten hirviöiden mellastaa omilla maillaan pilaamassa valtakuntansa hyvää mainetta. Kuningas päätti surmauttaa lohikäärmeen ja kutsui koolle valtakunnan parhaimmat miehet. Mitään palkkiota kuningas ei kitsaudessaan suostunut lohikäärmeen surmaajaalle maksamaan, mutta lupasi surmaajalle mainetta ja kunniaa.

Lohikäärmeen luolalle oli pitkä matka. Matkan taittamiseen ja hirviön surmaamiseen tarvittaisiin rohkea ja riski ritari. Lohikäärmeen surmaajiksi ilmoittautuikin liuta monenkirjavaa valtakunnan kansalaista, mukanaan niin urheita ritareita kuin tavallisia talonpoikia. Myös eräs nuori sepän oppipoika sai kuulla kuninkaan toiveesta surmata lohikäärme. Oppipoika ilmoittautui mukaan taistoon, vaikka monet häntä siitä varoittelivatkin. "Ei noin nuoresta ja pienestä ole näin pitkälle ja vaaralliselle matkalle", sanoivat isot ja rohkeat ritarit, jotka olivat jo kokeneita ratsumiehiä ja tappaneet lohikäärmeitä aiemminkin. Nuori oppipoika päätti kuitenkin näyttää kykynsä ja valmistautui matkaan parhaansa mukaan. Olihan hänellä paljon kokemusta miekan käytöstä ja pitkien matkojen ratsastamisesta. "Kuinka hienoa olisikaan sanoa tappaneensa oikean lohikäärmeen", hän ajatteli. Taitavana kengittäjänä hän kengitti isänsä vanhan konin, takoi itselleen kiiltävän haarniskan ja terävän miekan sekä harjoitteli miekkailua ahkerasti päivittäin.

Taistoon lähdön päivä koitti. Kokeneilla ritareilla oli uljaat ratsut, vankkarakenteiset haarniskat ja pitkät keihäät. Talonpojat lähtivät liikkeelle hieman vaatimattomin varustein, mutta hekin näyttivät valmistautuneen haastavaan matkaan hyvin eväin. Nuori oppipoika näytti kuuluvan joukkoon, mutta syvällä sisimmässään hän tiesi, ettei ehkä olisi näiden vahvojen uroiden veroinen. Matka lohikäärmeen luolalle todellakin tuntui pitkältä, ja hiljalleen joukosta alkoi talonpoikia jättäytyä matkasta pois. Heillä oli maatila hoidettavana ja lapset ruokittavana, joten he päättivät kääntyä takaisin. Nopeimmat ratsastajat kulkivat jo kaukana pääjoukkion edellä. Nuori oppipoika tunsi yhä olevansa voimissaan ja iloitsi jo mielessään siitä hetkestä, jolloin hän kukistaisi lohikäärmeen.

Matkan puolivälissä joukkiota vastaan tuli kuitenkin yksinäinen ratsastaja. Hänellä oli uutinen kerrottavanaan. "Lohikäärme on lyöty!", hän julisti kovaan ääneen. Monet vanhoista ritareista halusi kuitenkin nähdä kukistetun lohikäärmeen, joka kuuleman mukaan oli hirmuisempi kuin yksikään muu lohikäärme koskaan aiemmin. Nuori oppipoika musertui uutisesta kuitenkin kovin ja pysäytti ratsunsa. "Ei minun kannata enää jatkaa matkaa", hän ajatteli ja päätti, että ehkä hänen on hyvä olla vain sepän oppipoikana eikä haaveilla lohikäärmeen surmaajan tittelistä. Vaikka oppipoikaa harmitti tuolloin kovin, kertoo hän yhä tänä päivänä tarinaa siitä joukkiosta, joka lähti surmaamaan hirmuista lohikäärmettä. Hän kertoo ylpeänä, että ainakin hän teki parhaansa.

Liikunnan merkitys

Nykyään liikkumiseni muodostuu lähinnä pyöräilymatkoista kouluun, 2-4 kertaa viikossa aerobicista/zumbasta/lihaskuntojumpista sekä satunnaisista uintireissuista, sulkapallovuoroista tai keilaussessioista. Näiden lisäksi pyrin käymään lenkkeilemässä, kävellen tai sauvakävellen, niin, että liikuntaa tulee kuutena päivänä viikossa. Aiemmin en pitänyt edes yhtä päivää lepoa, mutta sen kyllä huomasikin siitä, että olin koko ajan väsynyt. Nyt osaan jo relata.

Uiminen on tänä talvena jäänyt vähemmälle, vaikka joskus oli aikoja, kun saatoin käydä uimassa kaksikin kertaa viikossa. Syy harvempiin kertoihin on yksinkertaisesti ajan- ja energianpuute. Uin aina vähintään tunnin kerrallaan (huonoina päivinä n. 1800 m, parempina jopa 3 km), joten uintireissuun menee saunomisineen parisen tuntia. Lisäksi tykkään käydä uimassa aamupäivisin, jolloin hallillamme on halvempi taksa sekä vähemmän ruuhkaa. Tämä rajoittaa uintimahdollisuuksia entisestään, sillä vapaita aamupäiviä on kalenterissani vain harvakseltaan. Enkä myöskään käy uimassa samana päivänä, jolloin olen illalla menossa aerobiciin. Ei kroppa kestä. Kaikesta huolimatta rakastan uimista yli kaiken, sillä siinä ei hikoa eikä oikein hengästykään, ja silti se on ihan hirveän tehokasta. Vesijuoksuakin tulee tehtyä aina silloin, kun pelkkä uinti ei hotsita.

Yliopistolle on pyöräilymatkaa vajaa kilometri. Tätä väliä tulee kuitenkin veivattua pahimpina pomppupäivinä jopa neljä kertaa edes takaisin. Yläasteelle ja lukioon pyöräilin päivittäin yli neljä kilometriä, ja monesti oli mennä hermot, kun ei väsyneenä olisi yhtään huvittanut polkea. Pyöräily on minulle ensisijaisesti siis tapa liikkua paikasta toiseen, ei niinkään urheilumuoto. Kotikaupunkini onkin siitä syystä loistava, että täällä voi ihan oikeasti pyöräillä ihan joka paikkaan. Sen verran pieni ja tasamaastoinen paikka siis. Kesällä teimme poikakaverin kanssa myös pyöräilyretkiä lähiympäristöön.

Kuten jo aikaisemmin olen maininnut tulkkaukseen liittyen, liikunta on hyvä keino saada aivotkin toimimaan paremmin. Vielä yläasteikäisenä en olisi voinut kuvitellakaan itseäni tilanteeseen, jossa olisin riippuvainen liikkumisesta. Mutta liikunnasta on todellakin tullut erittäin tärkeä jokapäiväinen asia elämääni. Välillä on kausia, jolloin tulen hulluksi, jos en pääse edes hetkeksi jaloittelemaan ulos. Pää tuntuu hajoavan, jos istun koko päivän sisällä käymättä ulkona. Pitkien liikkumattomuuskausien jälkeen lihakset tuntuvat huutavan liikuntaa. Viime aikoina ulkoliikunnasta on tosin joutunut joustamaan koulutöiden takia. Ja pakkasen. Olen ihan oikeasti istunut vain sisällä, koneen ääressä. Hartiat ja selkä eivät tykkää.

Mikään ei ole niin ärsyttävää, että kun olisikin aikaa liikkua, niin sairastuu inhottavaan pikkunuhaan eikä uskalla lähteä aerobiciin peläten, että pöpö vaan pahenisi. Jumppien väliin jättäminen tuntuu pistona sydämessä, vaikka enhän minä oikeasti siinä mitään menetä. Paikallisen voimisteluliiton jumppakalenteri sisältää monta jumppaa päivässä ja niihin kaikkiin on oikeutettu hankittuaan erittäin kohtuuhintaisen kausikortin. Minulla taitaa olla kortissani jo viides tai kuudes vuositarra...

Saksassa koin yhden hienoimmista liikuntakokemuksista, kun osallistuin elämäni ensimmäiselle joogakurssille. Kurssi oli osa paikallisen yliopiston liikuntatarjontaa, älyttömän halpa (20 e) ja ohjaajakin erittäin pätevä. Ensimmäiset kerrat olivat toki tuskaa, varsinkin reisille, mutta hiljalleen huomasin, että jooga on erittäin hyvä laji minulle. Ohjaajakin kehui monesti notkeuttani, ja joka kerralla tuli hiki. Lisäksi ruumiinosat tulivat tutuiksi auf deutsch. Muuta ohjattua liikuntaa en Saksassa harrastanutkaan, mutta kävin säännöllisesti lenkkeilemässä (keisarillisessa) lähimaastossa. Vaihdon aikana paino putosi varmasti osittain tehokkaan joogailun, osittain menevän elämäntavan vuoksi.

Disneyn alaisena on tuskin turha toivoa mitään ohjattuja liikuntatunteja. Toisaalta en niitä kaipaakaan. Pitkien työpäivien päätteeksi ei varmasti paljon huvita itseään enää rasittaa. Vapaapäivät voi viettää kävellen ja ihaillen maisemia. Mikäs sen parempaa. Esimerkiksi Pariisissa on taatusti ihan tarpeeksi katukilometrejä yhdeksi kesäksi! Pitää vaan pakata, tai ostaa paikan päältä, kestävät ja mukavat kävelykengät. Ja kamera mukaan.

Tällaiset olivat ulkoilumaisemat kesällä 2009 Potsdamissa.

15 syytä vihata pakkasta

Vaikka talvi ja pakkaset ovat yhtä erottamaton osa suomalaisuutta kuin kesä ja hyttyset, niin ei se aina kivaa ole. Vaikka mielestäni olen melko sopeutumiskykyinen, talven olosuhteisiin sopeutuminen tapahtuu pitkin kynsin ja hampain ärräpäitä luetellen. En kuitenkaan lukeudu ihmisiin, jotka pelkästään pakkasen takia olisivat valmiita muuttamaan "jonnekin lämpimään". Tässä kuitenkin pieni lista niistä seikoista, mitkä pakkasessa välillä ärsyttävät:

1. Koko ajan paleltaa. Varsinkin kasvot ovat vaaravyöhykkeellä. Meillä on sisälläkin liian kylmä, kun patterit eivät toimi niin kuin niiden pitäisi.

2. Jos pukeutuu niin hyvin, ettei enää palella kauheasti, alkaa hiota jostain paikasta. Esimerkiksi kainaloista. Ja silti varpaita/sormia/nenää paleltaa.

3. Liikkuminen on vaikeaa, jos ulkovaatteiden alla on neljät housut, kahdet villasukat ja neljä kerrosta paitoja. Hengittäminen on vaikeaa jo kuivan pakkasilman takia.

4. Pukeutumiseen menee ihan älyttömästi aikaa. Joka kerta kun lähtee ulos, samat vaatteet uudelleen ja uudelleen. Sisällä pukeutuessa tulee hiki. Ennen kuin taas paleltaa.

5. Jos haluaa säästää nenänsä palelemiselta, kaulaliinalla se onnistuu. Mutta sitten kaulaliinaan alkaa hengittämisen takia kertyä huurretta niin, että kun menee sisälle, on naama märkänä omasta kuolasta. Nam.

6. Paukkupakkasten aikana on päällä aina samat vaatteet. Omistan vain yhden tarpeeksi paksun villapaidan, ja se on ollut päälläni nyt aika helkutin pitkään. Olisi kiva vähän varioida enemmän; ehkä joudun ostamaan ensi talveksi uuden villapaidan.

7. Talvivaatteiden ostaminen on työlästä. Siksi en juuri osta niitä. Kunnollisten talvikenkien hankkiminen on huomattavasti hankalampaa kuin pikkusievien kesäkenkien. Takeista puhumattakaan. Hinnatkin ovat vähän eri luokassa kuin kevyissä kesävaatteissa, joiden ainoa tarkoitus on vain peittää alastonta ihmisvartaloa, ei siis lämmittää ja olla kestäviä.

8. Pyöräily pakkasella on yhtä helvettiä. Vaikka kuinka pitäisi pyöräänsä sisätiloissa kotona ollessaan, niin koululta lähtiessä se on aina ihan jäässä. Ei tarvitse polkea kuin 5-10 minuuttia 25 asteen pakkasessa, niin polkeminen on kuin suossa juoksisi. Kävelyyn en silti vaihda.

9. Jos aurinko sattuu pakkaskelillä paistamaan, se paistaa niin kirkkaasti, ettei näe mitään ja silmiin sattuu. Yleensä talvella on vain pimeää, ja sekin ahdistaa.

10. Lumi narskuu inhottavan kuuloisesti pakkasessa. Se on todella kuivaa, eikä siitä voi tehdä lumiukkoja... Mitä hyötyä on lumesta, jolla ei voi leikkiä? Se on vain tiellä, ainakin tänä talvena, jolloin sitä on ennätysmääräisen paljon.

11. Tuulen tuiverrus on pakkaskelillä ilmiö, johon viimeiseksi toivoisi törmäävänsä. Se nimittäin monikertaistaa pakkasen purevuuden. Onneksi täällä sisämaassa kovat pakkastuulet ovat harvinaisia. Pienikin tuulahdus tuntuu kuitenkin purevan luita ja ytimiä myöten.

12. Iho kuivuu, kun on kuiva ilma ja koko ajan vaatteet päällä. Suihkunkin jälkeen ehtii vain nippa nappa laittamaan kosteusvoidetta kinttuihin ennen kuin alkaa paleltaa niin, että on pakko vetää vaatteet päälle. Rasvailusta on tullut päivittäinen rutiini. Jalkani eivät enää kutia samalla lailla kuin joskus nuorempana, jolloin saatoin aamulla herätä siihen, että olin raapinut jalkani verille. Kesällä ei ole ihon kanssa ongelmia.

13. Joutuu nukkumaan pyjama ja kahdet villasukat päällä. Ja miellään kaksi peittoakin, kiitos. Parisuhteen toinen puolisko ei aina tykkää.

14. Vihannesten ja hedelmien kantaminen kaupasta aiheuttaa kasveille paleltumia. Varsinkin tuoresalaatti ja banaani ovat herkkiä. Toisaalta ainakaan pakasteet eivät sula matkalla...

15. Ihmisten valitukset pakkasesta ärsyttävät... Mikseivät vaan pue tarpeeksi päälleen? Ah, no mutta suomalaiseen mentaliteettiinpä kuuluukin valittaa säästä, ihan vain että olisi jotain puhuttavaa.

++ Kaikesta huolimatta: Kovan pakkasen jälkeen pieni pakkanen ei tunnu enää missään, ja nollakelit ovat kuin kesä olisi jo alkanut! Sitä odotellessa...

Ajankohtaisuuksia

Oltiin taas päästy uutisiin: netti-Hesarin artikkeli "Disneyland palkkasi Suomesta ennätysmäärän kesätyöntekijöitä".

Pallontallaajista osa on jo saanut tietoa työn alkamisesta ja työnimikkeistä. Pienellä kauhulla odottelen, milloin ja millaisen työnkuvan itse saan!

Kulttuurishokista

Pallontallaajien keskustelusta on ollut paljon iloa ja hyötyä. Samaten viimevuotinen tekstiketju on ollut hyödyllinen, kun yrittää miettiä, mihin kaikkeen pitää Disneylle ja Ranskaan lähtiessä varautua.

Saksaan vaihtoon lähtiessäni kävin kuuntelemassa luennon kulttuurishokista. Shokki on kuulemma sitä syvempi mitä erilaisemmat lähtö- ja kohdekulttuuri ovat. Tämä oli jo entuudessaan tiedossa ja ihan ymmärrettävää. Luennon perusteella osasin siis varautua siihen, että jossain vaiheessa vaihtoa tulisi olemaan sellainen olo, että kaikki kaatuu niskaan ja kaikki ärsyttää. Sellaista ei kuitenkaan tullut. Ainakaan kovin vakavana eikä varsinkaan niin, että se olisi jotenkin johtunut siitä, etten ollut kotona. Ärsytti muuten vaan, ihan normaalia siis. Paluukulttuurishokki-käsite oli minulle kuitenkin vieraampi.

Paluukulttuurishokki oli Saksasta palatessani paljon pahempi kuin sinne mennessä. Saksalainen kulttuuri eivätkä ihmiset juurikaan eroa suomalaisista, joten tunsin oloni hyvin kotoisaksi. Kesän aikana tapahtunut ero silloisesta poikaystävästäni aiheutti kuitenkin sen, että takastulo Suomeen oli kaikkea muuta kuin odotettu. Olin alkanut viihtymään Berliinin ilmapiirissä, saanut sieltä kavereita ja kesä oli vielä parhaimmillaan. Suomessa odotti vain koulun alku kandiseminaareineen, pimenevät päivät sekä riitapesäke. Lisäksi suomen kielen kuuleminen ympärillä ärsytti minua suunnattomasti ensimmäisten parin viikon aikana. Se, ettei voinut enää huudella suomeksi mitä sattuu, ärsytti sekä aiheutti jopa pienen tapahtumaketjun, jonka seurauksena olen nyt erittäin onnellisessa parisuhteessa.

Tänä kesänä ei toivottavasti tapahdu mitään noin dramaattista suhderintamalla, mutta kielen kanssa tulee kuitenkin olemaan joka tapauksessa kestämistä. Ensiksi on opittava elämään ympäristössä, jossa ei kaikkea ymmärrä, ja sitten kesän lopuksi pitää taas asennoitua siihen, että ymmärtää sellaistakin mitä ei haluaisi kuulla.

Ranska on muutenkin varmasti erilainen kokemus kuin Saksa. Ainakin minulle, sillä jo heikompi kielitaito asettaa haasteita. Jaksan kuitenkin luottaa siihen, ettei suurempia kulttuurellisia yllätyksiä ole tiedossa. Ja paljonhan jo säästää hermoja, kun pitää ennakkokäsitykset alhaisina, aistit hereillä eikä oleta yhtään mitään, vaan ottaa asioista ihan oikeasti selvää. Ja tyhmiäkin valintoja ja kysymyksiäkin saa tehdä!

Varsovan Kulttuurin ja tieteen palatsi kesällä 2009. Teimme pienen ekskursion kavereiden kesken Puolaan, ja oli pieni shokki törmätä näin korkeaan rakennukseen heti asemalta ulos päästyämme.

Uusi elämä

Kävimme viikonloppuna moikkaamassa kaveripariskuntaa, joka oli juuri muuttanut hieman isompaan asuntoon ja odottaa ensimmäistä lastaan. Lapsi ei kaikesta päätelleen ollut erityisemmin suunniteltu, mutta toivon tulevalle perheelle kaikkea hyvää.

Omat tulevaisuudensuunnitelmat tuntuvat olevan huomattavasti enemmän auki. En ole sidottu mihinkään enkä kehenkään - en varsinkaan niin tiiviisti kuin mitä perhettä perustavat nuoret kaverini. Ei minusta olisi siihen vielä tässä vaiheessa. Vaikka luulin pitkään, että minulle riittäisi simppeli perhe-elämä, minusta on alkanut tuntua, että haluaisin sittenkin vähän enemmän. Haluan ottaa edes selvää, mihin minusta on. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä kaukaisemmalta ajatukselta lapset tuntuvat. Ehkä maailmassa on jotain muutakin kuin lisääntyminen.

Perhesuunnitelmien tilalle on tullut yhä selkeämmäksi muuttuva tulevaisuudenkuva siitä, että joku päivä ihan oikeasti työskentelisin simultaanitulkkina jossain isossa organisaatiossa tai firmassa. Tulkkaus on mukavaa touhua, joskin älyttömän raskasta. Väsymistä ei kuitenkaan huomaa tse tilanteessa vaan vasta sen jälkeen. Simultaanitulkkausta ei koskaan tehdä yli 30 minuuttia kerrallaan: seuraa tulkinvaihto tai tauko. Muutamankin tunnin ahkera aivojen käyttö väsyttää niin, että on vaikea latautua takaisin normaalitilaan ja loppupäivä saattaa helposti olla pilalla. Aivojumiin on syytä kehitellä palauttamiskikkoja - keilaamisen olen jo todennut melko hyväksi keinoksi saada ajatukset taas kirkkaiksi. Myös muu liikunta tai käsillä tekeminen voisi auttaa. Tulkkauksessa tehtyjen virheiden pohdiskelu tai seuraavaan tehtävään keskittyminen on ehdottoman kiellettyä, ne vain pahentavat tilannetta.

Kesällä on tiedossa aikamoinen arjesta irrottautuminen, kun työrytmi muuttuu aivan erilaiseksi kuin mitä se minulla on viimeiset pari vuotta ollut. Joku voisi kai sanoa, että en tiedä mitään oikeasta työnteosta. Siis sellaisesta työnteosta, että aamulla menet klo se ja se sinne ja sinne, teet ahkerasti työsi ja pääset sitten vapaaksi klo se ja se ja that's it. Tavallisesti en pysty tekemään työtä yhtämittaisesti montaa tuntia kerrallaan, tai ainakin siihen tulokseen ollut tullut. Työntekoa häiritsee milloin yllättävä nälkä, milloin luovat ajatuskatkot, selän kipeutuminen tai varpaiden paleleminen. Myös työaikani ovat liukuvia: herään milloin herään ja saatan tehdä jotain pieniä juttuja vielä illalla samalla kun katson Salkkareita.

Olennainen ero oman "työni" (eli tällä hetkellä koulutehtävien teko) ja niin sanottujen oikeiden töiden välillä onkin työn luonne. Kyllä minäkin pystyisin tekemään yksinkertaista, mekaanista työtä vaikka koko päivän ja tauotta, mutta luovaa ajatustyötä eivät aivot yksinkertaisesti kestä - ilman taukoja. Tietenkin Disneylläkin on taukoja (ainakin tunnin lounastauko on tiedossa). On kuitenkin hyvin mahdollista, että olen tottunut liian vapaaseen työaikatauluun ja Disneyn rytmiin tottuminen tulee taatusti viemään oman aikansa. Työ "tavallisissa hommissa" tekee joka tapauksessa taatusti hyvää tällaiselle humanistihihhulille!

Askel tuntemattomaan on kuin kastautuminen hyiseen avantoon: se jännittää etukäteen mutta voi olla kokemuksena unohtumaton!

Mikki Hiiren alaisena?

En ollut tähän aiemmin kiinnittänyt huomiota tähän, mutta nyt Disneystä kiinnostuneena, tämmöinen Disneylandissa tapahtuneista itsemurhista kertova uutinen löytyi googlettamalla. Aika mielenkiintoista. Kyse on kuitenkin pitkäaikaisella työsopimuksella Disneyllä työskennelleistä - itsemurha-ajatuksia tuskin herää kovin monella kesäduunarilla, joka tietää, että pian pääsee takaisin kotiin. Työ monikansallisella suuryhtiöllä voi kuitenkin olla henkisesti raastavaa, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Tähän on varauduttava.

Hain ensisijaisesti työskentelemään laitteilla tai nähtävyyksillä (mitä attractions nyt sitten Disneyn tapauksessa meinaakaan). Toisena vaihtoehtona pyysin vente eli myyntityötä kaupoissa. Hakemukseen laitoin kolmanneksi vielä accueil eli vastaanotto, mikä pitää sisällään kaikenlaista vastaanottotyötä niin hotelleilla kuin puiston porteillakin tai lipunmyynnissä. Loppujen lopuksi minulle on oikeastaan aika sama, mitä siellä teen, palkka on kuitenkin kaikille kesäduunareille sama ja kaikissa hommissa on niin hyvät kuin huonotkin puolensa. Siivoushommatkin on kuulemma ihan jees, pääsee siinäkin tekemisiin asiakkaiden kanssa ja lisäksi saa olla ulkona...

Siinä vaiheessa, kun tieto työnimikkeestä (joskus) tulee, ei ole väliä mikä se nimike on, sillä pieni paniikki siinä iskenee joka tapauksessa. Ehkä mieluiten työskentelisin ulkotiloissa (kuka muka haluaisi viettää ranskalaisen kesän sisällä, koneellisesti ilmastoiduissa, tasalämpöisissä sisätiloissa kun voi hikoilla ulkona?) Asiakaspalvelutyö on taatusti monen haaveena, mutta itse en tiedä, kuinka siitä selviän. Kielitaidostani on toki paljon hyötyä, mutta kun hermot ovat sitä luokkaa mitä ovat, eikä kokemusta vaativista tilanteista ole, niin en voi vannoa selviytyväni kunnialla espanjalaisten turistien palvelemisesta.

Löysin viime vuonna Disneyllä töissä olleen tamperelaistytön blogin, joka on kuitenkin harmillisen suppeaksi jäänyt. Onneksi, sillä vähäinen tekstimäärä osoittaa vain sen, että kesä Disneyllä menee nopeasti eikä ehdi edes blogia päivittelemään! Tärkeimmät pointit blogista kuitenkin löytyvät, eli että töitä on riittänyt, on tutustunut uusiin ihmisiin ja kaikki on mennyt kaiken kaikkiaan ihan hyvin. Lohdullista luettavaa. Sääkin näemmä vaihteli kesällä 2010. Siihen pitänee varautua tänäkin kesänä: voipi olla viileää mutta sitten loppukesästä saapi hikoilla oikein urakalla.

Vielä yritetään kuitenkin "nauttia" hetki näistä meidän kotimaisista äärisäistä, eli 30 asteen pakkasista...

Patonkia ja byrokratiaa?

Kun asiaa pohtii, niin Ranska aiheuttaa monenlaisia mielikuvia. Ensimmäiseksi monelle tulee varmasti mieleen Pariisi Eiffel-torneineen ja café au laita juovat patonginmussuttajat. Ranska on kuitenkin myös paljon muuta. Hyvän musiikin ja mielenkiintoisten elokuvien kotimaa. Shampanjan ja konjakin kotimaa. Laatusinapin ja huippugastronomian kotimaa. Hovietiketin ja Napoleonin kotimaa.

Kun Ranskaa ja ranskalaisia pohtii vielä hetken pidempään, rupeaa pintaan nousemaan sellaisia ei-niin-iloisia asioita kuin tiukka hiararkia, joustamaton byrokratia ja loputon ylimielisyys.

"Oppilaat jaetaan jo varhain menestyjiin ja epäonnistujiin", kirjoittaa Sara Pietarinen tekstissään ranskalaisen ja suomalaisen koulutussysteemien eroista (Savoir-vivre). Koulutus (onko käynyt "hienoja" kouluja vai jotain ihan tavallisia) määrää jokaiselle oman paikan yhteiskunnan hierarkiassa, ja sen mukaan sitten eletään hautaan asti. Useimmiten perheen varallisuus vaikuttaa siihen, millaiseen kouluun nuoriso laitetaan. Hierarkia näkyy myös teittelysäännöissä: ylempiarvoisempaa teititellään iästä ja sukupuolesta huolimatta. Luin joskus eräästä ylempiarvoisesta ranskalaisherrasta (liekö ollut joku aikaisempi presidentti), jonka mielestä teitittely oli niin tärkeää, että hän teititteli jopa omaa vaimoaansa. Suomalaisen mielestä teitittelysäännöt voivat olla turhankin monimutkaisia, mutta tärkein ohjenuora on teititellä aina ylempiarvoisempaa JA jos ei tiedä, pitäisikö sinutella vai teititellä, niin jälkimmäinen on aina varmempi vaihtoehto...

"Koulujärjestelmää leimaa kurinalaisuus", jatkaa Pietarinen. Suomessa taas ollaan ranskalaisiin verrattuna yllättävänkin luovia, mitä tulee opiskeluun. Ranskalainen yhteiskunta perustuukin sille periaatteelle, että "näin tämä on ennenkin hoidettu". Asiat eivät siis nopeasti muutu, ja muutoksia suorastaan pelätään. Byrokratian hitaus johtuu osittain juuri siitä, ettei järjestelmiä ole haluttu lähteä uudistamaan nykyaikaisiksi. Lisäksi byrokratiaan aiheuttaa kitkaa yhteiskunnan hierarkisuus: tavallinen tiskivirkailija ei voi hoitaa vähäisintäkään toimitusta, vaan kaikkeen pitää pyytää lupa pomolta. Siksi virkailijat usein jättävät tehtävät mieluummin tekemättä, ilmoittavat vain suoraan että No can do, kuin jaksaisivat lähteä hoitamaan asiaa pomon kanssa. Eivät ilmeisesti ole kuulleet sellaisesta sanasta kuin delegointi...

Virkailjoiden nuiva asiakaspalvelu selittyy siis osittain heidän ankeilla pomo-alainen-suhteillaan, mutta on taustalla ihan oikeaa ylimielisyyttäkin. Ranskalainen uskoo ihan oikeasti, että mitä ilkeämmin johonkin vastaa, sitä parempi. Kiltteys on ranskalaisten mielestä naiivia. Vasta paremman tutustumisen jälkeen on mahdollista saada kilttejä vastauksia ja jopa hymyä. Onneksi täällä Suomessa on tottunut jonkinlaiseen kanssaihmisten viileyteen ja siihen, ettei kaikkien tuntemattomien kanssa tarvitse ylintä ystävää ollakaan.

Fakta tuntuu kuitenkin olevan, että ranskalaiset osaavat halutessaan olla maailman kohteliaimpia ja huomaavaisempia ihmisiä. Emmehän turhaan opettele kaikenmaailman koukeroisia korulauseita ranskan tunneilla. Aloite lähtee kuitenkin heiltä, eikä tällaisella ulkomaan non-francophone-pellellä ole paljon mahdollisuutta vaikuttaa asiaan muuten kuin yrittämällä ymmärtää. Ehkä ajan kanssa sitten.

Reissu EU:n ytimeen

Kun elo-syyskuussa sain kuulla mahdollisuudesta matkata Brysseliin ja Luxemburgiin syyslomaviikolla lokakuussa, en heti innostunut ideasta. Kaverien pyynnöstä ilmoittauduin kuitenkin mukaan yliopiston oikeustietelijöiden ja eurooppanuorten yhteiselle matkalle. Onneksi ilmoittauduin. Hyvänä houkuttimena oli parlamentin myöntämä vierailutuki, jonka turvin kunkin matkalaisen matkakulut puolittuivat! 300 euroa 5 päivän reissusta kahdessa maassa huipputason hotelleissa yöpyen ei ollut mikään huono diili. Lisäksi kirjoitin reissusta matkaraportin ja sain ranskan opintoihini 3 op:n suorituksen. Paras lisä reissuun oli kuitenkin live-kokemus ranskan kielestä.


Vierailukohteet oli etukäteen sovitut, mutta myös vapaa-ajalle oli varattuna oma aikansa. Kaikille pienoisena yllätyksenä tullut väsymys kuitenkin esti perinpohjaisen tutustumisen Brysseliin ja Luxembourgiin. Päivät kaikkine vierailuineen ja matkoineen olivat pitkiä mutta sitäkin antoisampia. Onneksi hotellit olivat kuitenkin mukavat. Pientä epäystävällistä, (ranskalaistyyppistä?), asiakaspalvelua oli paikoin havattavissa. Meitä ei esimerkiksi jaksettu palvella hotellin baarissa. Lisäksi Luxembourgissa kassaneiti oli menettää hermonsa, kun ei tarpeeksi nopeasti hoitanut kassa-asioimistaan. Ranskan kuuleminen ja näkeminen kylteissä ilahdutti kovasti - ensimmäinen kertani ranskankielisessä kaupungissa!


Päävierailukohteemme oli Euroopan parlamentti. Sieltä jo samana iltapäivänä bussilla kiiruhdimme kuuntelemaan luentoa Naton päämajalle. Kahden brysseliläisen hotelliyön jälkeen matkasimme sitten aamujunalla Luxembourgiin. Matkalla oli enimmäkseen maaseutua, mitä olinkin odottanut näkeväni. Harmaa keli ei kuitenkaan ollut seudulle eduksi. Luxembourgissa meitä odotti luxustasoinen hotelli, jonne ehdimme hätäisesti jättää vain tavarat, sillä meitä odotettiin jo Euroopan tuomioistuimella.


Luxembourgissa vietimme kaksi päivää tuomioistuimen vieraana (suurin osa matkalaisista oli juuri oikeustieteiden opiskelijoita, ja heitä paikka kiinnosti varmasti enemmän kuin minua). Tutustuimme kuitenkin myös talon kääntäjiin sekä kuuntelimme erään istunnon, jossa oli suomenkielinen tulkkaus. Tulkkauksen kuuntelu oli omasta ammatillisesta näkökulmastani katsoen erittäin tervetullut kokemus. Tuomioistuimessa on, yhtenä viimeisistä isoista organisaatioista, työkielenä ranska. Sinne ei pääse siis edes harjoitteluun, jos ei osaa ranskaa välttävästi. Kielivaatimus karsii siis aika ison joukon suomalaista oikeustieteen osaajia...


Luxembourg oli kaupunkina mielenkiintoinen tuttavuus. Se ei omasta valtion statuksestaan huolimatta ainakaan arkielämässä pahemmin erottunut saksalaisesta, ranskalaisesta tai belgialaisesta kulttuurista. Valtakielenä sielläkin oli, kuten Brysselissä, ranska ja sillä pärjäsi hyvin. Englantia taisimme kuitenkin enimmäkseen käyttää, sitäkin kun niin harvoin pääsen harjoittamaan koti-Suomessa. Vain ravintoloissa minäkin taisin solkottaa enimmäkseen ranskaa, sillä jo ranskankielisten ruokalistojen takia se tuntui tilanteessa luontevammalta.

Niin Belgian kuin Luxembourgin puolella puhuttiin myös maiden omia kieliä, flaamia ja Lëtzebuergeschia. Ne muistuttivat kuitenkin niin erehdyttävästi saksaa, etteivät juurikaan päätäni vaivanneet. Yhden illan taisimme piruuttamme katsoa flaaminkielistä leffaakin hotellihuoneessa. Luxembourgin kieli tosin kuulosti melko vängältä. Kaikki kuitenkin puhuivat hyvin sujuvasti ranskaa ja englantiakin - varsinaisia kieli-ihmisiä nuo luxembourgilaiset! Tilastojen mukaan lähes puolet Luxembourgissa asuvista onkin maahanmuuttajia... Suunnitelmissa oli kavereiden kanssa käydä ranskankielisessä teatteriesityksessä Luxembourgissa, mutta pitkä päivä rasitteenamme oli suunnitelmasta pakko luopua. Olisihan haaskausta mennä saliin vain torkkumaan...


Aikanaan tuli myös lähdön aika. Aamuviideltä hyppäsimme tilausbussiin ja huristimme kolmisen tuntia motaria Saksan puolelle Frankfurtin lentokentälle. Olin ajatellut, että pieni "etelän" matka Keski-Eurooppaan piristäisi pimeää ja sateista syksyä, mutta eivät ne säät kovin kummoiset olleet reissullamme. Vasta Frankfurtiin saapuessamme aurinko alkoi helottaa niin, että teki mieli jäädä koneesta pois. Kentällä oli muutenkin niin kotoisa olo, sillä saksaa kuuli joka paikassa ja kioskissa oli myynnissä tuttua Life-omenalimpparia...

Kielikysymys

Ranskaan lähden ensisijaisesti oppimaan ranskaa. Siis sen suullista käyttöä.

Väitän ymmärtäväni ranskaa sujuvasti, ja luenkin sitä melko näppärästi. Vain (formaalisemman) tekstin tuottaminen sekä sujuva puhe tuottavat hankaluuksia. Suurin heikkoukseni lienee sanaston puute; parin vuoden lukio-opinnoissa ei sanasto ehtinyt kovin hyvin imeytyä, joten yliopisto-opintojen alkaessa olin aika lailla hukassa. En osannut yksinkertaisiakaan, konkreettisia sanoja kuten "puu" l'arbre. Yliopistossa on kuitenkin joutunut istumaan tuntikausia ranskankielisillä luennoilla, pitämään pari esitelmääkin ja toistamaan äänteitä, sanoja, lauseita, joten kaikenlaista sanastoa on alkanut kertyä. Erityisen kiitollinen olen siitä, että toinen ranskan opettajistamme on natiivi, jonka intonaatiota on ilo kuunnella. Myös ranskalle niin ominaiset interjektiot ja täytesanat (alors que, ben oui, tiens) ovat tulleet tutuiksi, joten suullinen itseilmaisu on periaatteessa hallussa.

Kesällä koittava tulikoe ranskan kielen taidoistani on kieltämättä antanut hieman uutta potkua opiskeluun. Yritän tosissani painaa niitä viimeisiäkin sanoja päähäni, mitä en vielä aktiivisesti osaa. En vielä syksyllä ollut varma, otanko ranskan aineopintojen kursseja tälle vuodelle (niitä ei tosin montaa enää ole tarjollakaan), mutta onneksi meille järjestettiin ranskan mediakurssi juuri sopivasti tässä keväällä. Käsittelemme kurssilla relity-tv:tä ja sitä, miten eri mediat Ranskassa siitä tiedottavat. Kurssin aihe on ihanan leppoisa ja arkikielinen, mutta erityisen hyvää kielisparrausta se on minulle, jolla tuo ranskan puhuminen on jäänyt vähän vähemmälle. Mikäli olisin päättänyt lähteä Disneylle jo viime kesänä, viime keväänä järjestetty ranskan sosiolingvistisen kurssin ei olisi ollut yhtä hyödyllinen ranskan kielen herättelyksi kuin tämäkeväinen mediakurssi.

Täytyy vielä sanoa, että espanjan opiskelukin sai aivan uuden ulottuvuuden. Luin nimittäin jostain, että puistossa käy paljon italiaisia ja espanjalaisia turisteja, jotka eivät oman äidinkielensä lisäksi juuri muuta puhu. Heidän kanssaan kommunikointi onkin oiva motivaattori opetella espanjan sanoja ja sanontoja. Käyn nyt toista kurssia espanjaa, eikä siinä ole ilmennyt (ainakaan vielä) mitään ylitsepääsemättömän vaikeaa. Espanja ei kielenä taida muutenkaan olla mistään vaikeimmasta päästä. Lisäksi ranskan osaaminen on huomattava etu, kun opetellaan esimerkiksi uusia verbejä (ovat aika samannäköisiä näissä kielissä). Kielioppiasiat omaksun myös nopeasti, monet kielioppiin liittyvät termit kun ovat tuttuja muista kielistä ja kielitieteen opinnoista.

Venäjän kurssitkin olen yliopiston kielikeskuksella suorittanut, mutta niillä ei ole pahemmin kehumista. Rehellisesti voin sanoa, että en muista juuri yhtään mitään. Kirjaimet ehkä joten kuten ja ääntämisen. Ja jotain ihan pieniä juttuja, kuten verbien etuliitteitä... Jo venäjän kurssien loppuvaiheessa huomasin, että kaikki sanat alkoivat kuulostaa ja näyttää silmissäni aivan samoilta. Ei siis ihmekään, etteivät ne kovin hyvin ole jääneet mieleen. Uskon (ja toivon) kuitenkin, että tarvittaessa voin palautella huomattavastikin asioita mieleeni, jos vain tahdon. Tahtominen onkin sitten toinen juttu. Esimerkiksi Pariisissa venäjään tuskin törmää yhtä tiheästi kuin täällä Itä-Suomessa, joten parempi jättää se niille, jotka sitä oikeasti osaavat.

Haitaksi ei liene kuitenkaan, että voisin muutaman venäjän sanan tahi fraasin ulkoa opetella. Voisi vaikkapa raapustaa jonkinlaisen muistilistan, mihin kerätä eri kielillä yleisimpiä asiakaspalvelussa tarvittavia lauseita. Sanalistat ovatkin tulleet tässä tämän talven aikana tutuksi, kun lähes joka tulkkaustunnille pitää jonkinmoinen lista pykätä. Ja hyvä niin. Kun on valmistautunut, ja jotain on paperillakin, itse (suorittamis)tilanne jännittää paljon vähemmän ja kaikki sujuu omalla painollaan. Tämän lähestymistavan voisi ottaa mukaan Disneylandiinkiin.

Miksi hain ja mitä sitten tapahtui?

Harkitsin Disneylle töihin hakeutumista jo viime vuonna (kesäksi 2010), mutta syystä tai toisesta en sitten hakenutkaan. Liekö mennyt pupu pöksyyn, tai odottelinko jotain parempaa työtarjousta. Ranskan kieli harjoittelun suorittaakseni harkitsin nähkääs myös Eu-komission 5 kuukauden kääntäjäharjoittelua Brysselissä, mutta se ei olisi ollut mahdollista ennen kuin sain kandin paperit käteen joulukuussa. Kääntäjäharjoittelu on siis edelleen harkinnan alla, mutta ehkä joskus myöhemmin sitten...

Merkittävin syy lähteä Ranskaan tänä kesänä on siis ehdottomasti ranskan opintoihini kuuluva pakollinen kieliharjoittelu. Toisin kuin monet muut opiskelijakollegani, minä en harjoittelua vielä ole suorittanut, vaikka muutoin ranskan opinnot alkavat olla pulkassa. Kaiken järjen mukaan, ja myös opettajien mielestä, kielitaidon kannalta opettavaisinta olisi käydä kieliharjoittelussa mahdollisimman aikaisessa vaiheessa. Minulta se on kuitenkin jäänyt pyörimään jalkoihin - osittain uskalluksen puutteesta.

Eniten Ranskassa pelottaa kieli, byrokratia ja ihmiset. Nyt on kuitenkin korkea aika ottaa loikka tyhjyyteen ja katsoa, lämähdänkö päistikkää pärställeni vai lähteekö ranskainnostukseni nousukiitoon. Olen kuitenkin hyvin kiinnostunut kielestä, erilaisista kulttuureista ja täten myös kulttuurien eroavaisuuksista. Eikä Ranska nyt oikeasti ole niin koviin kummoinen paikka, etteikö siellä uskaltaisi hetken aikaa asua. Kunhan vain kaikki on valmiiksi järjestetty!

Ja järjestelyjen helppous minut oikeastaan Disneylle ajavatkin. Työhaastattelut olivat Suomessa, matkakustannuksia tuetaan ja duunarit saavat asuntolapaikan työpaikan läheltä. Maahan asettautumistakin tuetaan; työläiset käytetään pankissa tiliä avaamassa ym. Toisaalta Disneyssä houkuttaa myös kansainvälinen ilmapiiri. Ei niin, etteikö ranskalaisissa piireissä olisi tarpeeksi säpinää, mutta ajatus siitä, että pääsen käyttämään saksaani (englantiani, espanjaani jne) on lohduttava. Huono juttu ei myöskään ole se, että Disneyllä pääsee melko helposti tällainen ei-koskaan-kunnon-duunia-tehnyt oikeisiin asiakaspalvelutöihin toisin kuin rakkaassa Suomenmaassa. Kansainvälisen tason asiakaspalvelu on mukava lisä CV:hen, eikö totta?!

Haastattelu Turussa perjantaina 28. tammikuuta oli oma reissunsa ja kokemuksensa sinällään. Junalla matkustettiin ensin 8 tuntia Turkuun, haastattelua odottelin seuraavana päivänä rauhassa semmoiset 5 tuntia, ja sitten taas takaisin kotiin junalla 7 tuntia. Matka-aikojen ja pöhnäisen olotilan perusteella tuntui, kuin olisimme käyneet ulkomaanreissulla. Matka oli pitkä, ja perillä puhuttiin vieraita kieliä (turkua ja ruotsia!) Turun reissu olikin meille lomareissu: yövyimme A:n kanssa hotellissa ja söimme hyvin. Harmikseni en ehtinyt tutustumaan kulttuuripääkaupunkiin sen tarkemmin, sillä päivät venyivät pitkiksi.

Paikalla oli myös mediaa: Iltalehden juttu rekrytapahtumasta. Haastattelu itsessään kesti ehkä 10 minuuttia. Ei voi välttyä ajattelemasta, oliko monen tunnin jonottamisella tarkoitus testata hakijoita tulevaa varten: huvipuistossa kun jonottaa niin vähemmästäkin hermo kiristyy. Disney kaipaakin riveihinsä juuri iloisia, hymyileväisiä, asiakaspalveluhenkisiä nuoria. Minä olin vanhimmasta päästä, sillä suurin osa hakijoista oli juuri valkolakkia tavoittelevia abiturientteja. Hiljaa mielessäni hieman säälin nuorempiani, kun eivät tiedä, mihin ovat ryhtymässä, mutta toisaalta tiedän, että rankka työkokemus vieraassa maassa, vieraalla kielellä tulee olemaan varmasti yksi ikimuistoisimmista kesistä.

En lähtenyt rynnimään haastateltavaksi. Ja kun lopulta pitkien kahvittelujen, parin sudokun ja lähes-torkkujen jälkeen pääsin mieshaastattelijan puheille erään turkulaisen espanjan opiskelijan kanssa, haastattelu meni nopeasti ja kivuttomasti. Puhuimme ranskaa toisin kuin kuulemma monet muut. Englanti on yksi vaatimuksista, mutta sen kuittasimme muutamalla lauseella. Saksaa väitin osaavani jopa paremmin kuin englantia, mikä pitääkin osittain paikkansa.

Vain hetken verran ehdin ajatella, ettei minua hyväksyttäisi Cast memberiksi. Tajusin nimittäin kotiin palattuani, etten ollut allekirjoittanut Dossier de candidature-hakemusta. Muutoin olin erittäin luottavaisin mielin, ja pianhan tuolta sitten tulikin mailia hyväksymisestä.

Odottaminen on osa viehätystä

Alustava myönteinen vastaus kesätöistä Disneylandillä tuli torstaina 3. helmikuuta. Ilmoitin olevani Disneyn käytettävissä kesäkuun vaihteesta elokuun loppuun saakka. Siihen on siis vielä runsas 3 kuukautta aikaa! Mutta niin kuin Saksaan vaihtoon lähtiessäni, haluan keräillä ajatuksiani blogin muodossa jo hyvissä ajoin ennen ulkomaille "muuttoa".

Vaikka Disney vaikuttaa hoitavan ulkomaisen työvoiman kotouttamisen ja hoitamisen hyvin, niin siitä ei pääse mihinkään, että myös työntekijälle jää hoidettavia asioita paljon. Niin ennen matkustamista kuin maassa olon aikana. Ja kun kyseessä on jälleen yksi byrokratian ihmemaista (vrt. Saksa, jossa asiat kyllä hoituvat, vaikka paperia saikin pyöritellä), en voine välttyä paperisodalta nytkään. Kaikkeen lähdetään kuitenkin avoimin mielin ja odottavaisena! Sen verran hyviä muistoja ja kokemuksia Saksasta jäi, että odotukset Ranskan suhteen ovat melkoisen korkealla.

Sen verran ankeita kokemuksia ja ajatuksia ranskalaisista ja Ranskasta olen kuitenkin lukenut ja kuullut, että osaan hieman varauksella suhtautua tulevaan työrupeamaan à la française. Mutta kuten mainittua, haluan pitää mieleni avoimena ja ottaa vastaan kaiken - myös niitä huonoja kokemuksia. Tarkemmista työajankohdista tai työnimikkeistä minulla ei ole vielä tietoakaan. Sivuseikkojahan ne on... Tämä on nyt siis tällainen odotteluvaihe. Mutta onneksi on muutakin tekemistä, yllinkyllin, niin ei jouda pahemmin vielä panikoimaan.