Tiedät olevasi humanistiopiskelija kun...

... olet sijoittanut pienen omaisuuden haalarimerkkeihin, joiden lukua et enää muista.

... keskiviikko on pääasiallinen bileiltasi.

... perjantai ja lauantai ovat myös bileiltojasi.

... joskus torstai-iltakin venähtää pitkäksi, mutta onneksi perjantaina ei ole opetusta.

... lottoamisen sijaan käyt hakemassa jännitystä elämääsi yleisestä tentistä.

... ostat kaupassa automaattisesti vain Rainbow-tuotteita.

... aloitat tenttiinluvun ehkä viimeisenä iltana, jos silloinkaan.

... säilytät vanhoja luentomuistiinpanoja ja monisteita luullen, että tarvitset niitä vielä joskus. Lopulta ne päätyvät paperinkierrätykseen tai saunaan sytykkeeksi.

... käytät enemmän aikaa aikataulusi järjestelemiseen kuin varsinaiseen opiskeluun.

... käytät enemmän aikaa mihin tahansa muuhun kuin opiskeluun, siivoaminenkin tuntuu yhtäkkiä ajankohtaiselta.

... kalenterissasi on välillä viikkoja, joihin kuuluu enemmän vapaa-ajan rientoja kuin opetusta - varsinkin syksyllä ja vapun seutuun.

... et enää tarkkaan tiedä, milloin on syys- tai talviloma, mutta kesälomasi alkaa jo vapulta.

... kuukauden mittainen joulutauko menee rästihommia tehdessä, vaikka kaipaisit lomaa.

... saat stressioireita jo aikaisin kevään korvella, sillä kesäksi pitäisi löytää töitä.

... opiskeluaikasi parasta aikaa on "vaihto-opiskelu" ulkomailla.

... joka kurssin alussa päätät, että nyt opiskelet aihetta enemmänkin kuin mitä oppimisvaatimukset sanovat.

... joka kurssilla päädyt tekemään vain ne pakolliset osat ja nekin hätäisesti.

... kalenteri on mielestäsi jo aivan täynnä, mutta silti sinne mahtuu väliin vielä äkkilähtö Välimerelle.

... saat mielestäsi aivan liian vähän opintotukea, mutta silti saat rahasi riittämään ihan kaikkeen.

... rahasi riittävät aina yhteen bileiltaan.

... joudut laskemaan opintopisteesi tarkkaan, vaikka tuntuu, että olet opiskelet ihan koko ajan.

... opiskelet vaikka mitä aineita, mutta et siltikään tiedä, miten työllistyt.

... opiskelun jälkeinen elämä on vain pelottava käsite, joka odottaa jossain hamassa tulevaisuudessa.

... uskottelet itsellesi, että opiskelet itseäsi varten.

... voit kuitata laskuvirheen totemalla olevasi humanisti.

Satumaista elämää III

Tämä satu on (Pekkaa ja sutta mukaillen) analogia tytöstä, jolla on suuri suu.

Hölösuun palkka

Olipa kerran pienessä metsän laidalla sijaitsevassa kylässä pieni pellavapäinen lapsukainen. Lapsi oli pienestä pitäen ollut hyvin vilkas ja äänekäs. Hänen oli vaikea istua hiljaa koulunpenkissä, hänen ei osannut keskittyä olellisuuksiin eikä hän kyennyt kuiskaamaan. Lisäksi hänellä oli vilkas mielikuvitus ja sosiaalinen luonne.

Eräänä päivänä koulusta palatessaan lasta kyllästytti kovin, opettaja oli taas koko päivän vaatinut häntä olemaan hiljaa. Lapsi halusi saada kyläläisiltä hieman huomiota. Vilkasluontoinen kun oli, sai lapsi ajatuksen. Jospa hän hieman juksaisi kyläläisiä huutamalla kovaan ääneen "Susi!" Näin huudettuaan monet kyläläiset hätääntyivät ja kiireen vilkkaa piiloutuivat kuka minnekin, ettei paha susi heitä saisi hampaisiinsa. "Ei ole mitään sutta, minä vain huijasin!", lapsi ilakoi kovaan ääneen ja sai kyläläiset palaamaan takaisin piiloistaan. "Huh, me jo pelästyimme", kyläläiset huokasivat.

Eräänä toisena päivänä koulussa matematiikan tunnilla opettaja esitti lapselle vaikean kysymyksen. Tämä ei kuitenkaan osannut vastata kysymykseen. Niinpä lapsi päätti kysymyksen välttääkseen harhauttaa koko luokkaa: hän osoitti sormellaan ikkunaa ja huusi kovaan ääneen: "Susi!" Kaikki luokan oppilaat, opettaja mukaan lukien kiirehtivät kirkuen ikkunan ääreen. "Ei siellä mitään ole! Koittaisit keskittyä!" opettaja torui, sillä hänellä alkoi hiljalleen mennä kärsivällisyys kurittoman lapsen kanssa.

Koulupäivän päätteeksi lapsen piti kulkea metsäpolkua pitkin kotiinsa. Myös muutama muu koululainen kulki samaa matkaa hänen kanssaan. Yhtäkkiä metsän siimeksessä kahahti, ja aivan selkeästi pusikon keskellä vilahti suden korvat. Lapsi halusi ilmoittaa ystävilleen lähestyvästä pedosta aivan hiljaa, ettei susi kuulisi heitä. Lapsi ei kuitenkaan kyennyt kuiskaamaan, joten hän huusi kovaan ääneen: "Susi!" Muut eivät enää jaksaneet uskoa lapsen puheisiin, ja niskojaan nakellen jatkoivat matkaa. Susi havahtui huutoon ja loikkasi puskasta suoraan lapsen kimppuun.

Tosipaikan tullen suurisuinen lapsi ei siis enää saanut enää edes omien ystäviensä myötätuntoa, ja hän kärsi omasta suurisuisuudestaan.

Hurja peto

Löytötavaraa

Viikonloppuna käväisimme paikallisilla Hyvän mielen markkinamessuilla. Matkaan tarttui kuusi pussia mausteita hintaan 10 euroa.

Tilli, pippurisekoitus, jauhelihamauste, pizzamauste, kanamauste ja curry power

Vuosien saatossa on matkaan tarttunut myös muunlaisia elämän piristäjiä, milloin mistäkin. Ennaltasuunniteltua sisustamista en harrasta, vaan pidän esineistä, joilla on jokin merkitys minulle itselleni.

Potsdamin asuntolaani vastapäätä sijainneesta halparuokakauppa Netosta löysin Nukkumatti-kuvin koristellun sinappimukin. Sinappi oli ihan hyvää. Nukkumatti on DDR:läinen keksintö, ja kun kerran entisessä Itä-Saksassa oltiin, niin mikäs sen mukavampi muisto! On ahkerassa käytössä vielä koti-Suomessakin.

Oletettavasti edellinen asukas oli jättänyt huoneeseeni pienen aasialaisvaikutteisen koristeen. Asuntolahuonetta viimeisinä päivinä tyhjentäessäni päätin pakata koristeenkin matkalaukkuun ja tuoda kotiin. Kaunis muisto muutoin niin karusta huoneesta...

Nukkissinappi

Kodin henki

Ostin kesällä 2008 Kosilta matkamuistoksi läjän perinteisiä matkamuistoja. Mutta niiden lisäksi ostin myös minipurkillisen hunajaa paikallisesta supermarketista. Mielestäni paras tapa perehtyä paikalliseen elämääntapaan on käydä paikallisessa kaupassa ja ostaa samoja tuotteita kuin paikalliset. Ostin lisäksi viinietikkaa ja purkin oliiveja, ja oliivipurkki on nyt kynätelineenä.

Kreikkalaista hunajata

Myös kotikaupungissa voi tehdä hauskoja löytöjä. Vaikka omatkin romua, ovat nämä "aarteet" päätyneet keskeiselle paikalle eteisen peilin ääreen. Siinä ne ilahduttavat jokaista päivääni. Takapihallamme on tämän talven pyörinyt pieni punainen, sametilla päällystetty Buddha-patsas. Taidan käydä hakemassa sen kokoelmiini, jos se vielä hankien seasta löytyy...

Kukkakorvis

Joensuun löytöjä + kaverin tekemä pinssi

Kaverin tekemä sydänklipsi

Sankarmiesten suhteettomuus

Viikonloppuna näytettiin televisiossa Spiderman 1 ja 3. Ykköstä ei tarvinnut enää ties-monennenko-kerran katsoa, on jäänyt ennenkin kesken, tylsähän se on. Mutta kolmonen oli uusi tuttavuus. Niin kuin kaikista leffoista, löysin tästäkin ties miten paljon epäloogisuutta, mutta ei siitä sen enempää.

Kaikista supersankareista itse haluaisin mieluiten olla Supermies, sillä hän on kaikista supersankareista selkeästi vahvin, nopein ja muutenkin paras. Huippukuulo ja röntgennäkö ovat verrattomia ominaisuuksia, joita muilla sankareilla ei ole. Hänen ominaisuutensa eivät ole kiinni teknisistä laitteista, kuten Batmanin, eikä hänen voimansa ehdy tosin kuin Spidermanilla joskus. Ja hän voittaa pahikset yksinkin, eikä tarvitse seurakseen joukkiota muita sankareita, kuten Ihmeperheessä tai X-menissä. Lisäksi hän osaa lentää ihan omin avuin - voisiko olla parempaa?

Ainoa heikkous Supermiehellä on kryptoniitti. Sitä kammoksun kuin maanantaiaamua: se pilaa tunnelman heti, kun on olemassa uhka sen läheisyydestä. Sen käyttö on epäreilua. Supermies ei voi itse sille mitään: hänestä tulee täysin voimaton, hän ei toimi edes tavallisena ihmisenä silloin, vaan muuttuu sairaaksi, täriseväksi käppänäksi.

Joensuussa oli männä viikolla vuosittainen ranskalaisen elokuvan viikko. Ehdin leffaan vasta lauantaina, jolloin esitysvuorossa oli Gainsbourg - vie héroïque. Päähenkilössä, kuuluisuuteen ampaisseessa juutalaismuusikossa oli paljon supersankarin, idolin, aineksia. Elokuva pohjautuu Gainsbourgin elämään löyhästi. Juutalaisvainoista ja isäpapan hyväksynnän kerjäämisestä vinksahtanut hörökorva kuvataan elokuvassa taiteilijasieluisena naistenmiehenä. Vähän samantyyppinen hahmo kuin James Bond siis: naisia riitti, ja kaikkia heitä hän rakasti syvästi, kunnes tuli uusi ja kiinnostavampi tilalle, ja samalla hän tekee sitä itselleen tärkeää työtään.

James Bond nyt on legenda sinällään. Vaikka action-leffoista muutenkin pidänkin, niin ainainen sovinismi bondeissa kyllä pännii. Uudemmat bondit eivät ole paljon vanhempia parempia, ainakaan mitä tulee naisten arvostamiseen. Bond on (ainakin) kertaalleen ollut naimisissa, mutta jo samaisessa leffassa vaimo ammutaan ennen kuin sulhaspari pääsee edes häämatkalle.

Kaikille länsimäisen kulttuurin miespuolisille sankareilla tuntuukin olevan yhteistä se, että he eivät kykene tai halua sitoutua naisiin. Elävät niin vaarallista elämää, ettei se sovi naisille... Läheisin naispuolinen nainen supersankareille on äiti tai äitihahmoa edustava nainen (Bondilla M).

Johanna Sinisalo kirjoittaa sarjakuvien naisista näin (Ruutujen välissä – näkökulmia sarjakuvaan / toim. Herkman Juha, s. 154) :

"Perinteisten seikkailusarjakuvien naiset ja heidän suhteensa seksiin voidaan jakaa kahteen:
1) "hyvä nainen": sankarin vaimo tai rakastettu. Viaton, siveä, taipuisa luonteeltaan. Sankari pelastaa hänet vaarasta, auttaa häntä. Kuvataan vähäpukeisesti vain vahingossa tai pakotettu siihen.
2) "paha nainen": usein rikollinen, saattaa pohjimmiltaan olla hyväsydäminen; avoimesti seksuaalinen, esiintyy vähäpukeisena oma-aloitteisesti; voimakas, käskevä luonne. Sankarin on voitettava hänet. "

Ylemman kategorian naiset ovat niitä iki-ihania tyttöystäviä, heikkoja mummoja sekä pullantuoksuisia äitihahmoja. Alempi naishahmo taas on selkeästi uhka miehiselle ylivoimalle. Naisen toimivin ase on hänen vartalonsa. Tällaiset sankarittaret ovat tuttuja niin sarjakuva- kuin elokuvamaailmasta (Bionic Woman, Lara Croft). Heilläkin on vaikeuksia pitää parisuhdetta yllä, sikäli kuin semmoista edes haluavat. Miesten riippumattomuus ja haluttomuus sitoutua tuntuu kuitenkin olevan hyväksytympää. Enkä kyllä ymmärrä miksi... Eikö supersankareilla tai yksinäisillä susilla ole tarvetta sosiaaliseen tukiverkkoon, ovatko he niin vahvoja, etteivät tarvitse toista rinnalleen?

Kissa pöydälle!

Onkohan mitään vastenmielisempää kuin se, että nostaa ja säilyttää käsilaukkunsa tai pahemmassa tapauksessa olkalaukkunsa pöydällä? Kuinka hygieenistä on asetella käsilaukku pöydälle kaikkien ruokailuvälineiden ja lasien sekaan kesken juhla-aterian? Entä koululaukun säilyttäminen muutenkin ahtailla koulunpöydillä, joilla muiden pitää yrittää tehdä muistiinpanoja tai mitä milloinkin? Ei kai laukkusi ole niin arvokas, että sen pitää olla jatkuvasti silmiesi näkyvillä siinä aivan keskellä kaikkea?

Tästä moni on eri mieltä.

Toiset ovat oppineet kotioloissaan, ettei laukkua koskaan lasketa lattialle. Olen kuullut, että laukun laskeminen lattialle esimerkiksi vierailulla toisi huonoa onnea. Ymmärrän myös sen, ettei mahdollisesti arasta materiaalista tehtyä siroa iltalaukkua tohdi laskea likaiselle lattialle. Eikä se sinne minunkaan mielestäni kuulu. Mutta miksi ihmeessä keskelle ruokapöytää? Riitelee totisesti omaa hygienia- tai mistä-nyt-lie-onkaan-kysymys-käsitystäni. En ole millään muotoa bakteerikammoinen, sen voi todeta keittiöhygieniastani, mutta jokin minua aina ahdistaa, kun huomaan, ettei joku laskekaan pöydälle hetkeksi nostamaansa laukkua lattialle. Ehkä kysymys onkin ennemmin esteettisistä arvoista. Keskustelukumppania on vaikea nähdä, jos hänen iso nahkaveskansa on meidän välillämme keskellä pöytää. Lisäksi pidän tilan tunteesta ja siitä, että tavarat ovat paikoillaan. Pöytätilan pitää olla vapaa luovalle toiminnalle (kirjoittamiselle, piirtämiselle...)

Sama koskee kaikkia muitakin tarvikkeita, jotka eivät kuulu yleisille pöydille: kaulaliinat, hatut, nenäliinat, sukat. Eivät ole kovin kaunista katseltavaa, ja niille löytyy taatusti parempiakin säilytyspaikkoja (taskut, naulakot... )

Jokainen säilyttäköön kotonaan tavaransa miten haluaa.

En itsekään mielelläni laske laukkua lattialle, varsinkaan yökerhoissa, mutta olen joutunut joustamaan tästä mielikuvitussäännöstä, sillä aina ei ole esimerkiksi tuolia, jolle laukku laskea, eikä kädessäkään/olallakaan jaksa aina pitää. Koulussa kuitenkin lasken laukun mahdollisimman pian lattialle, kunhan olen ottanut esille tunnilla tarvitsemani tavarat.

Näkemykset ovat tästä taatusti erilaiset, mikä vain lisää ahdistustani asiasta; ei kai ketään voi pyytää siirtämään laukkuaan pois hänen mukavuusalueeltaan? Ja eiköhän maailmassa ole vakavampiakin aiheita...

Epäonninen huutajatar

En ole aikaisemmin ostanut nettihuutokaupasta mitään. Uutta puhelinta metsästelen, joten päädyin rekisteröitymään huuto.netiin parisen viikkoa sitten. Olen näin lyhyen huuto.net-kokemukseni aikana kohdannut varmaankin jo kaikki mahdolliset tilanteet, joista kauppoja ei synny. Olen voittanut jo neljä huutokauppaa samanmerkkisestä nokialaisesta, eri myyjiltä, mutta yhtään kauppaa ei ole syntynyt.

Ensimmäinen voittoni: hintavarauksen vuoksi kauppoja ei syntynyt kuitenkaan, vaikka olin korkein tarjoaja! Olin hetken ajan todella tyrmistynyt, sillä mitä järkeä on laittaa aloitushinta niin alas ja toivoa sitten, että ihmiset maksavat mitä tahansa?

Toinen voittoni: myyjän antama yhteyspuhelinnumero ei ole toiminnassa, ja sähköpostiin hän ei vastaannut. Luovutin viikon jälkeen.

Kolmas kerta: myyjä ilmoittaa huutokauppasivullaan kaksi tuntia ennen huutokaupan päättymistä, ettei enää myykään puhelintaan, koska tarvitsee sitä itse!!

Neljäs kerta toden sanoo. Sitä odotellessa... Vaikuttaa tähän mennessä kaikkein asiallisimmalta kaverilta, mutta ei voi tietää vielä. Kaiken kukkuraksi kaveri on saanut ko. puhelimen itse ilmaiseksi, mutta myy sitä nyt melko kalliilla. Olen kuitenkin jo epätoivoistunut, joten maksan kohtuullisen hinnan ihan vaikka vain avittaakseni köyhää opiskelijaa.

Mikäli tämäkään ei onnaa, niin suuntaan kaiketi suoraan puhelinkauppaan. En kuitenkaan tarvitse uudenuutukaista kapulaa, eikä pieni vaivannäkö haittaa. Hinta olisi kiva kuitenkin saada poljettua mahdollisimman alas, joten ehkä jatkan vielä huutokauppauraani.

Innoittavia työtarjouksia

Sain työtarjouksen ruveta ranskan kielen opettajaksi eräälle paikalliselle äidille ja tämän tyttärelle... Olin otettu tästä tarjouksesta, sillä se tuli minulle ranskan opettajani suosituksesta. Päädyin kuitenkin kieltäytymään useammastakin syystä:

Ensinnäkään en ollut koskaan ajatellutkaan, että opettajaisin yhtään ketään yhtään missään. Minulta puuttuu opettajaidentiteetti. Opettaminen ei kuitenkaan ole poissuljettu vaihtoehto joskus tulevaisuudessa, JOS en työllisty siinä missä haluan, eli kääntäjänä tai tulkkina. Jotain kaveria tai muuta tuttavaa voisin opettaa silleen iha kivasti vähäse, tuntemattomien kanssa on vähän eri juttu.

Toisekseen minulla ei ole opettajan pätevyyttä. Tässä tilanteessa sitä ei tietenkään edes vaadittaisi, mutta kyllä se asettaa melko paljon vaatimuksia opettajana toimivalle henkilölle, jos ei yhtään tiedä, mistä aloittaa, mitä tehdä ja miten edetä. Oppimistulos ei siis olisi taattu. Joutuisin perehtymään ja paneutumaan opettamiseen liiaksi, ennen kuin voisin opettaa.

Kolmanneksi tämän hetkinen "työllistymistilanteeni" aiheuttaa sen, että en kovin mielelläni ottaisi yhtään mitään ylimääräistä tehtävää. Lisäksi tuosta hommasta ei varmaan kovin paljon saisi palkkaakaan, jos ollenkaan (??). Ja vaikka palkka olisikin ihan ok, en sitä tällä hetkellä tarvitse niin kipeästi, että lähtisin venyttämään aikataulujani.

Kaiken kaikkiaan keskityn tällä hetkellä kääntämiseen. Ja "oikean työn" tekeminen on vaikuttanut ihan kivalta, ainakin toistaiseksi kun ei ole vielä kiirettä deadlinen kanssa... Katsotaan fiiliksiä uudestaan ensi viikolla. Muun muassa karhunmetsästys, ketunpyynti, kantele, runonlaulanta ja Ilomantsilainen luonto ovat käännöksen aiheita. Käytän hirveän paljon aikaa niiden tutkiskeluun. En ole aivan varma, onko innostunut tiedonhaku vain osa kääntäjän ammattitaitoa vai onko minulla kenties päässä vikaa, kun innostun aina lähes aiheesta kuin aiheesta.

Hassua lienee myös se, että graduseminaarikin saa minut aina innostumaan - päässäni tuntuu pulppuavan ideoita ja innostun vähänkin kiinnostavista aiheista, "tästä voisin tehdä graduni!" Opiskelijakollegani taas tuntuu olevan täysin eri maata, hänellä on enemmän sellaisia aihealueita, joista ei ainakaan tee graduaan. Tiedä sitten, kumpi tilanne on parempi. Haluaisin kovasti tarrautua johonkin aiheeseen tarkemminkin, mutta niin kauan kuin ohjaajamme ei anna positiivista kannustinta jonkun tietyn aiheen valintaan, kellun vain epämääräisten ideoiden meressä.

Saimme tänään koulussa synnytysvalmennusta. Heh. Liittyen autenttiseen käännöstehtävään eräällä käännöskurssilla kuuntelimme pari tuntia kätilö Eija Pessistä, joka on keksinyt mullistavan tuen avuksi synnyttämiseen. Innostuin kovasti siitä, että naisten on synnytystuen myötä mahdollista nopeuttaa ja helpottaa synnyttämistä. Aivan mieletön innovaatio, jonka maailmallemarkkinoinnissa me saamme kääntäjinä olla mukana kääntämällä nettisivut ja esitteitä saksaksi saksankielisille markkinoille.

Disneyltä ei ole kuulunut (vieläkään) mitään. Odotellaan kuitenkin vielä melko rauhallisin mielin. Mahdollista on, että en pääsekään sinne ihan heti kesäkuun alusta, kuten olin toivonut. Mutta jos nyt edes jossain vaiheessa...

Aamulla oli maassa 10 senttiä !! vitivalkoista, pehmeää puuterilunta, mutta joskos se kevät sieltä tulla jolkottaisi. Tänä keväänä pääsiäinen on niin myöhään, että silloin on maassa jo aitoakin ruohoa, joten tässä maaliskuun piristykseksi hieman vihreää ikkunalaudalta:

Akateemiset linnanjuhlat

Ylioppilaskuntamme vietti 1-vuotissynttäreitään Olavinlinnassa. Tässä matkakertomus sekä kuvasatoa:

Joensuusta ja Kuopiosta oli bussikuljetukset Savonlinnaan. Halukkaille oli tarjolla koulumajoitus. Monet eivät kuitenkaan nukkuneet silmällistäkään tuona yönä. Itselleni retkipatja kelpasi peräti 4 tunnin ajaksi. Ja korvatulpat takasivat jälleen makeat unet.


Savonlinnassa oltiin vähän klo 16 jälkeen. Nopeasti mekko päälle, ja sitten oltiin Olavinlinnalla jo klo 17, jossa alkoi tervehdysten vastaanotto. Itse vein tervehdyksen yliopistomme saksan opiskelijoiden ainejärjestöltä.

Sattumoisin juhlapäivä oli myös Minna Canthin ja tasa-arvon päivä, joten Suomen lippu oli komeasti salossa saapuessamme linnaan.






Juhlavieraita oli 110, ja me kaikki mahduimme illalliselle isoon saliin kahden pitkän pöydän ääreen. Ruokajuomaksi oli viinejä ja vettä. Ja näitähän luonnollisesti kului, kun jokaisen laulun päätteeksi piti skoolata. Laulaa sai taas tarpeekseen, mutta syömäänkin ehti. Kahvin kanssa ei ollut avecia, sillä Olavinlinnan catering-taksat olivat aikastalailla korkeat...

Menu:
Kalalautanen
- hiillostettua muikkua, savusärkeä ja vaniljanieriää
- linnan perunasalaattia
***
Linnanpaistia
- ohrattoa
- uunijuureksia
- tummaa sienikastiketta
***
Suklaapannacotta
Kahvi/tee

Illallisen ja useiden puheiden jälkeen siirryttiin takaisin saliin, jossa alkumaljat oli nostettu. Oli akateemisten tanssien vuoro. Poloneesia, cicapoa ja kehruuvalssia oli säestämässä yliopistomme yhteydessä toimiva Rytmihäiriköt-yhtye.


Jatkoille Savonlinnan lyseon liikuntasaliin siirryttiin yhden maissa illalla. Siellä meitä tanssitti asiansa tunteva dj aina klo 4 saakka, jolloin pistettiin pyörimään stereot. Jatkopaikka oli käytössä aamukymmeneen saakka, mutta viimeiset kuulemma hipsivät sieltä pois jo klo 7 aikoihin. Itse kävelin kavereiden kanssa majoituskoululle jo ennen viittä.


Brunssi alkoi klo 10, jolloin mekin olimme jo ehtineet raahautua Happy time -baariin syömään. Tarjolla oli leipää, lihapullia, prinssinakkeja ja perunasalaattia. Istuimme brunssilla aina klo 14 saakka, jolloin bussit lähtivät paluumatkalle.

Kääntäjän arki

Vihdoin ja viimein saimme hommattua selkäni kipeästi kaipaaman työtuolin. Ongelmana oli se, että en halunnut olohuoneeseemme, jossa työpöytä koneineen, "työpisteeni", sijaitsee, mitään rumaa mustaa työtuolia. Muu sisustus on nähkääs hyvin vaalea, kuten oli myös aikaisempi työtuolin virkaa toimittanut jakkara. Mutta pakko oli sisustuksesta tinkiä selän takia; kun päivässä viettää 5-6 tuntia koneen ääressä, ergonomian on syytä olla kunnossa. Ja ennen kaikkea nyt, kun sain ihan oikean työn tehtäväkseni, ajattelin hieman panostaa työolosuhteisiin.

Tärkein perusominaisuus tuolille oli korkeuden säätömahdollisuus. Sen kummempia pohtimatta nappasimme (puoleen hintaan) Jyskistä mukaan tällaisen:

On sentään edes vähän läpikuultava selästä ja jalat metallia, niin ei tule niin tunkkaista fiilistä. Toistaiseksi on vaikuttanut ihan hyvältä. Muutokset alaselän kipeytymisessä huomaa varmaan vasta seuraavien viikkojen aikana. Nyt on lihakset muuten vain uinnin takia kipeät, niin vaikea arvioida istuvuusmukavuutta.

Uimahallilta tullessani minun piti poiketa Suomalaisessa ostamassa sanakirja-muistitikku, mutta enpäs nälissäni enää sitä muistanut. Ehkä käyn ostamassa sen ensi viikolla, kunhan olen aloittanut käännöstyön ja kyrsiintynyt tarpeeksi paperisen sanakirjan selailuun. Suomi-saksa-suomi-sanakirjaa minulla ei ole sähköisessä muodossa, eikä yliopiston tarjoama MOT-sanakirja ole kovin luotettava, joten pitänee (jatkonkin kannalta ajatellen) hankkia vähän ajankohtaisempia työvälineitä. Ranska-suomi-ranska minulta kyllä löytyy sähköisenä, ja se on ihan verraton apu, kun pitää kääntää tai vain lukea tekstejä ranskaksi. WSOY:n sanakirja-muistitikun ostaessa saa samaan syssyyn kolme eri kieltä, ja tikku kulkee kätevästi paikasta toiseen.


Sähköiset sanakirjat, olivatpa ne netissä, cd:lä tai tikulla, ovat mielestäni sata kertaa kätevämpiä kuin paperiset - jo ihan ajankäytön kannalta. Jos jokaista yksittäistä sanaa joutuu pläräämään kirjasta n. 30 sekuntia, käännöksessä olevaa 50 vierasta sanaa joutuu hakemaan yhteensä 25 minuuttia. Sähköisestä sanakirjasta yksittäisen sanan hakemiseen menee 5 sekuntia, joten 50 sanaa haettassa aikaa tuhrautuu vain 4 minuuttia. Mikä ero! Koska hyvä kääntäminen ei tapahdu sanakirja- vaan kääntäjänlähtöisesti, on äärimmäisen tärkeää, ettei sanojen hakemiseen tuhraudu kallisarvoista ajatteluaikaa. Ainahan sanakirjavastine ei ole se oikea, vaan lähes jokaisen sanan todellinen merkitys tietyssä kontektissa pitää tarkistaa vielä jossain muualla (esim. yksikielisestä sanakirjasta, tai googlettamalla).

Kääntäjillä on olemassa liuta kääntämistä helpottavia ohjelmia, ns. käännösteknologisia työvälineitä, mutta niitä minä en onneksi vielä työn alla olevaan tehtävääni tarvitse. Tehtävän materiaalin pitäisi tulla sähköpostiin maanantaina ja deadline on parin viikon päästä siitä. Hektiseltähän tuo tahti vaikuttaa, mutta kerta se on ensimmäinenkin. Loistava tilaisuus harjoitella aikataulunsa järjestelemistä.

Kahvikulttuurista

Mitä tehdään yksin aamuisin, kaverin kanssa päivällä, perheen kanssa arkisin ja sukulaisten kanssa juhlissa?

No juodaan tietenkin kahvia.

Suomalaiset ovat kahvihullua kansaa. Kahvia juodaan aamupalalla, kahvitauoilla, pullan kanssa ja jopa ruoan päälle jälkiruoaksi. Mummoillekin juotetaan kahvia. Uni kun tulee muka paremmin kahvin jälkeen. Ei mee jakeluun, sillä kahvin sisältämän kofeiininhan pitäisi piristää...

Ymmärrän kyllä, että kahvi on, siinä missä tupakka ja viinakin, erittäin koukuttava aine sekä fyysisesti että sosiaalisesti. Kahvia juodaan, koska sitä on aina juotu. Kaikkialla ei edes tarjoilla kahvin sijaan teetä. Monet saavat vakavia vieroitusoireita, tai aamu ei heillä lähde lainkaan käyntiin, jos eivät saa aamulla pannullista tuoretta kahvia.

Kahvi kuuluu aikuisuuteen. Lapset eivät pidä sen mausta, eivätkä kaikki aikuisetkaan, mutta silti sitä pitää ruveta juottamaan mummolassa joka ikiselle paikalla olijalle. Teen juojat ovat monessa kyläpaikassa kummallisia friikkejä, joille pitää varta vasten keittää erikseen kuumaa vettä.

Meidän suvussa juodaan teetä. Kahvittelijoitakin on, ja itsekin sitä juon, jos teen keittäminen on liian vaivalloista. Välillä kahvilla on kiva herkutella, mutta säännöllisen kahvittelun olen joutunut jättämään. Vatsani kestää joten kuten kahvia, mutta pää ei senkään vertaa. Väsyneenä kahvi saattaa vain pahentaa olo tilaa. Taidan olla hieman kofeiiniherkkä...

Yksi kuppi silloin tällöin menee, mutta jatkuva lipittäminen ei minun mielestäni ole millään muotoa fiksua touhua. Onko järkevää käyttää ainetta, josta ei kuitenkaan hyödy mitään, kun on jo niin immuuni kofeiinille? Eikö kaveria voi tavata ihan ilman kahvikuppostakin? Miksi suomalainen ei pääse sängystä ylös ilman joka aamuista mustaa myrkkyään, olisiko kannattanut mennä nukkumaan aikaisemmin? Eikö olisi kiva, ettei vatsaa närästäisi?

Itse saan tarpeeksi virtaa ihan vain nukkumalla hyvin, syömällä hyvin ja pitämällä vähän taukoa, jos ei jaksa. Nämä ovatkin vaikeita ja henkilökohtaisia kysymyksiä. Osittain kaikki on myös kulttuurisidonnaista: kahvi vain kuuluu tärkeänä osana kanssakäymistämme. Osaavat muutkin kansakunnat juoda kahvia. Suomalaiset vain sattuvat olemaan äärimmäisyyksien kansaa ja monilla kahvin juonti tuntuu vallanneen koko elämänalan. Ja tähän voisi joku väittää, että onhan sitä huonompiakin tapoja tuhlata rahansa ja terveytensä...

Luxembourgilaisessa hotellihuoneessa oli tarjolla vihreää ja mustaa teetä, kaakaota sekä tietenkin kahvia.

Vähemmän merkityksellisiä asioita jotka kuitenkin ansaitsevat tulla mainituksi

Olen tähän mennessä kertonut asioista, jotka ovat erityisen tärkeitä minulle: liikunta, ruoka, teknologia ja hän. Nämä asiat minun otettava huomioon myös ulkomaille lähtiessäni. On kuitenkin olemassa myös asioita, jotka eivät saa minun elämässäni kovinkaan suurta sijaa, mutta ovat monille muille huikean paljon tärkeämpiä. Näiden kahden ääripään välille jää sitten vielä myös paljon asioita, jotka kyllä kuuluvat elämääni, mutta eivät minusta ole erityisen mielenkiintoisia. Tässä näitä ei-niin-tärkeitä-juttuja:
Musiikki

Olen kuullut useita kertoja kavereideni sanovan, etteivät he voisi elää ilman musiikkia. Tällaisia ihmisiä on taatusti valtavasti. Monilla musiikki kuuluu joka päiväiseen elämään yhtä lailla kuin television katselu, hampaiden pesu tai koulussa käyminen. Minulla ei.

Pidän musiikista, mutta se ei määritä elämääni. Musiikki vain on minulle hyvin henkilökohtainen asia. Toiset maksavat satoja euroja päästäkseen katsomaan ja kuuntelemaan lempibändiänsä, minä kuuntelen musiikkia mieluiten yksin kotona. Erityisesti tykkään tanssimusiikista, jota soitetaan yökerhoissa viimeisen tunnin aikana. Eli sellaisesta, joista muut saavat päänsärkyä. Radiota kuuntelemme autolla liikkuessa, ja joskus pistän KLF:n tai NRJ:n soimaan netistä. Välillä on päiviä, jolloin musiikkia kuulee vain television taustanauhalta.

Kaupungilla kun kulkee, niin vastaan tulee (nuoria) ihmisiä, joilla on kuulokkeet korvilla. Itsekin kyllä tykkään kuunnella esimerkiksi junassa tai kotona yksin touhuillessa musiikkia, mutta en voisi kuvitellakaan irrottautuvani ympäröivästä maailmasta jossain julkisessa paikassa. Musiikin kuunteleminen kuulokkeilla sulkee yhden aistin kaikilta ympäröiviltä ääniltä. Joskus lenkillä kuulokkeiden kanssa käyminen on jopa vaarallista tai ainakin sydäntä sykäyttävää, kun ei kuule tietä ylittäessä lähestyviä autoja tai lenkkipolulla ohitse kiitäviä muita lenkkeilijöitä...

Eläkeläiset kävi Berliinissä keikalla huhtikuussa 2009, niin mekin

(Penkki)urheilu

Urheilijoiden nimet ovat minulle vain nimiä, enkä aina osaa yhdistää oikeaa nimeä oikeaan lajiin. Välillä esitän tietämättömämpää kuin mitä olen, sillä mielestäni toisten hikoilemisen seuraaminen telkkarista ei ole kovinkaan hyödyllistä touhua. Liikunnan ilon ymmärrän, mutta penkkiurheilua en: mieluummin käyn itse hiihtämässä kuin katson muiden tekevän sitä. Jääkiekko-ottelussakin on paljon hauskempaa katsella muita katsojia kuin niitä 12 ukkoa kentällä ja sitä pientä mustaa mötikkää, jota ei edes näe kunnolla. Ja jalkapallo se vasta turhauttavaa onkin. Jalkapallotuomari saattaa juosta yhden ottelun aikana jopa kymmenkunta kilometriä, mutta miksi?

Tärkeimmät suomalaiset huippunimet ja vähän tuntemattomatkin kuitenkin tiedän ja olen aina tiennyt. Kotona lapsuudessa ja nuoruudessa urheilulla oli erityinen merkitys, sillä yleisurheilu meillä on siirtynyt sukupolvelta toiselle ja siirtyy varmaan jatkossakin: joukossa on useita sm-tason pikajuoksijoita ja pituushyppääjiä. Milloin oli sisaruksilla leiriä tai kisaa tiedossa, milloin oli ostettava uudet piikkarit tai milloin oli polvi taas leikattava. Itse työnsin pari kertaa kuulaa ja isä jaksoi pitkään vouhottaa siitä, että minun pitäisi jatkaa sitä. En jatkanut.

Jalkapallon MM-kisakatsomo Berliinissä 2010: Saksa-Serbia, Serbia voitti

Uuden ukkoni myötä/takia en ole päässyt urheilusta eroon. Kaikki kisat on katsottava ja tulokset seurattava, jalkapallosta ja jääkiekosta mäkihyppyyn, pesäpalloon ja hiihtoon. Penkkiurheilu herättää hänessä suuria tunteita: meillä on vuodatettu surun kyyneliä aamuyöstä, kun Suomi hävisi (jotakin joukkuetta vastaan, en muista mitä, eikä oikein kiinnostakaan) jääkiekossa viime kevättalven Vancouverin olympialaisissa. Itse olin nukkumassa suurimman osan peliajasta. Hänelle urheilun seuraaminen on kuulemma henkireikä, niin ei kai sellaista voi vaatia rajoittamaan.

Btw, huomasin, että nyt kun on muutaman viikon ollut käymättä aerobicissa yms. iltaisin (hiihtoloma- ja ylppäriperuutuksia), niin aikaa jää ihan hirveästi kaikkeen muuhun! Voi esimerkiksi katsoa salkkarit ajallaan, käydä vaikka kaupassa arki-iltana tai katsoa hiihtoa televisiosta...

Vaatteet ja ehostaminen

En koskaan pidä kokomustaa asua. Paitsi ehkä hautajaisissa. Musta on kyllä ihan tyylikäs valinta, mutta sininen on aina ollut yksi inhokkiväreistäni. Tummansiniseen pukeutuvat haluavat sulautua massaan, ja siinä he onnistuvatkin. Itseltäni löytyy jos jonkinväristä vaatetta. Rakastan värejä mutta vaatteet eivät ole minulle kovin tärkeitä. Vaatteiden perimmäinen tarkoitushan on estää ihmisiä paleltumasta. Sen mukaan mennään. Kesällä pitää hieman yrittää peitellä ylimääräisiä muotoja.

Myöskään ylenpalttinen meikkaaminen ei ole minun juttuni. Kulmakynällä ja ripsarilla pärjää jo monessa paikassa. Välillä en laita mitään, jos ei ole mitään erityistä käyntiä missään, ei juhlapäivä eikä edes pitkää koulupäivää. Ihonhoito on sitten asia erikseen: pesut, kuorinta ja rasvaaminen kuuluvat arkeen. Toissa syksynä ostin ensimmäistä kertaa kynsilakkoja ja lasiviilan. Kynsien laittaminen on ihan mukavaa puuhaa, ja ne sentään näkyvät jonnekin. Huoliteltu ulkonäkö on myös tulevan ammattini kannalta ihan tärkeää, yliampumiset kun eivät herätä kovinkaan paljon luottamusta. Hiustenlaitto taas on ollut jo pitkään murheenkryyninä, sillä hätäponnari on enemmän kuin hätäponnari. Onneksi olen oppinut siihenkin hieman variaatiota ja juhliin laitan tukkaa mielellään pidempään kuin naamaani.

Minä ja hän

Hän ei ole mikään masterchef, mutta hän tekee ruokaa. Parasta on, kun saan pitkän päivän jälkeen tulla suoraan valmiiseen pöytään. Vielä hänellä on paljon opittavaa, mutta paljon on oppia kuitenkin tarttunut kotioloistakin.

Hän ei syö sipulipiirasta, silliä eikä mämmiä. Minä saan herkutella niillä ilman, että hän koskee niihin.

Hän on vasenkätinen. Eniten se näkyy siinä, että en aina meinaa saada hänen solmimiaan hedelmäpusseja auki.

Hän laittaa kymmeniä euroja kuukaudessa lottoon, vaikkei ikinä voita mitään. Pienet kolikot hän ottaa kukkarostaan ja laittaa ne Osuuspankin virtahepoon viedäkseen ne myöhemmin pankkiin.

Hänellä ei ole yleissivistyksen (lukion siis) lisäksi muuta koulutusta, mutta palkka juoksee mukavasti niin kauan, kuin hänet palkannut yritys pysyy pystyssä.

Työnsä takia hänellä on ruista ranteessa ja valtava nälkä koko ajan. Hänellä on lupa syödä sipsejä ja popcornia vaikka joka viikonloppu, minä joudun kieltäytymään.

Hänellä on leveät hartiat eikä hän aina löydä sopivan kokoisia t-paitoja. Vyötäröltä sopivan pituiset paidat ovat liian kireitä selästä. Jaan hänen tuskansa huonosti istuvista vaatteista. Hänellä on kuitenkin paljon kivan värisiä ja hauskoja t-paitoja. Hupparit ovat kanssa ihania.

Hän ei ollut aikaisemmin käynyt ulkomailla. Sitten minä vein hänet Saksaan, jossa näytin hänelle Berliinin olympiastadionin. Syksyllä kävimme Ruotsissa ja kohta kutsun hänet Ranskaankin. Tallinnaan hän matkusti työporukan kanssa, mutta ei jaksanutkaan käydä maissa.

Hän nauraa Pasilalle. Hän nauraa Uutisvuodolle, Kummeleille ja Salkkareille. Niin nauran minäkin.

Hän nauhoittaa Salatut elämät sillä aikaa, kun minä olen aerobicissa. Sitten katsomme ne yhdessä.

Hän katsoo televisiosta lähes kaikki urheilulähetykset. Minä luen sillä aikaa espanjaa tai MeNaisia. Hän haluaa katsoa myös suomalaisia sarjoja, joista minä vähät välitän.

Hän tilaa Urheilulehteä, Aku Ankkaa ja Roope-setää. Urheilulehden lukemiseen menee monta tuntia viikossa, itse en katso siitä enää edes kuvia.

Hän lukee teksti-tv:n uutiset monta kertaa päivässä. Jos telkkari ei ole auki, hän katsoo teksti-tv:tä netistä. En aiemmin tiennyt, että niinkin voi tehdä. Isänikin on teksti-tv-miehiä.

Hän lukee paikallisen sanomalehden työpaikallaan, minä kotonamme. Illalla puhumme ajankohtaisista aiheista näin: "Hei, luitko muuten jo, että..."

Hänen sisarillaan on paljon lapsia eli hän on setä ja eno. Hän viihtyy lasten kanssa, mutta ei vielä halua omia. Hyvä niin.

Kesäisin hän tekee vanhempiensa tilalla heinätöitä. Hän ei päästä minua mukaan traktoriin, sillä siellä tulee kuuma.

Hän pitää kalastamisesta ja järvimaisemasta. Vesi rauhoittaa häntä, ja viime kesänä vietimme monta päivää kalastaen. Hän ei kuitenkaan osaa uida, mikä harmittaa minua ihan kamalasti.

Käymme hiihtämässä, luistelemassa, keilaamassa ja pelaamassa sulkapalloa yhdessä. Sitten käymme yhdessä kylvyssä.

Hänellä ei pysy tukka päässä, joten ajelemisen välillä tukansänki raapii minua.

Satumaista elämää II

Tämä on allegoria eräästä ujosta tytöstä, joka halusi kovasti kuulua joukkoon torstai-illan kemuissa.

Rajansa kaikella

Olipa kerran köyhä piikatyttö eräässä kaukaisessa kaupungissa. Kaupungissa asuva ruhtinas päätti järjestää isot juhlat koko kaupungin väelle. Myös palvelusväki oli kutsuttu. Köyhä piika halusi myös mukaan, mutta tunsi itsensä epävarmaksi. Piika ei nimittäin aikaisemmin ollut juhlinut niin isoissa juhlissa, eikä hän oikein tiennyt, miten tulisi käyttäytyä saatika pukeutua. Niinpä piika päätti kysyä neuvoa kaupungin kauneimmilta tytöiltä, jotka taatusti olivat käyneet sadoissa juhlissa.

Piian naapuritalossa asui rikas kauppias, jonka kaksi tytärtä olivat tunnettuja seurapiiri-ihmisiä ja aina kauniissa mekoissa pyntättyinä. Tytöt antoivatkin yhden ohjeen piialle: pukeudu kauneimpaan mekkoon, jonka löydät, niin saat taatusti seuraa ja viettää hyvät juhlat. Piika teki työtä käskettyä ja ompeli itselleen valtaisen juhlamekon, jossa oli pitkä laahus, kymmenen kerrosta tylliä sekä isot puhvihihat.

Juhlailta koitti ja piikaa toki jännitti kovasti. Hän puki mekkonsa ja saapui ruhtinaan linnalle muiden hienoihin asuihin pukeutuneiden kaupunkilaisten mukana. Vielä eteisaulassa kukaan ei tuntunut huomaavan piikaa upeine mekkoineen. Piikaa harmitti kovasti, sillä hän halusi tutustua näihin kaikkiin arvokkaan näköisiin vieraisiin. Hän päätti käydä linnan kaikki huoneet läpi ja esittäytyä jokaiselle vastaantulevalle. Kyllähän jonkun pitäisi kiinnostua hänen seurastaan.

Mielenkiintoisimman näköiset vieraat näyttivät kulkevan juhlasalin perällä sijaitsevaan huoneeseen. Sinne piikakin päätti mennä. Mutta kuinka kävikään, piian mekko osoittautui liian muhkeaksi: hän ei mahtunut kulkemaan siihen pieneen huoneeseen, jossa oli myös pieni ovi. Piika joutui jäämään saliin, jossa oli vain vieraita, joita ei selvästikään kiinnostanut piian seura. Seuraavan kerran piika ei enää uskonut muiden ohjeita, eikä ainakaan liioitellut asuvalintojensa kanssa.

Kuninkaallisia leffoja

Olisimme eilen vuokranneet suomalaisen mielenterveyspotilaasta kertovan Prinsessa-elokuvan, mutta emmepä tajunneet, ettei se ole vielä päässyt Filmtownin hyllyille asti. Teatterilevityksen aikaan ei tullut käytyä katsomassa, vaikka elokuva kovasti kiinnostikin.

No päädyimme sitten vähän eksoottisempaan prinsessa ja prinssi -elokuvaan, eli valitsimme illan elokuvaksi Prince of Persia. Ja sattumoisin on Disneyn elokuva! Ei tosin pääse ihan Disneyn prinsessaelokuvien listalle, sillä tämä pätkä oli ihan laadukas, Bruckheimerin tuottama action-pläjäys. Olisi siinä kuitenkin kuninkaallista verta siinä mielessä, että koko juoni perustui kuninkaallisten vallanhimoisuuteen ja itsekeskeisyyteen. Kaiken taustalla ja opetuksena oli, periamerikkalaiseen tapaan, perheen arvostus yli kaiken. Toisena perin amerikkalaisena juonikuviona oli se, että köyhä slummissa kasvanut voi nousta kokonaisen valtakunnan johtajaksi ja saada maan kauneimman prinsessan itselleen. Tässä mielessä elokuva oli siis melko perinteinen prinsessaleffa.

Tämän kategorian elokuvia kyllä riittäisi. Jos jostain saan aikaa nipistettyä, niin voisi yrittää tutustua Disneyn maailmaan vähän tarkemmin. Miksei Disneyn vanhoja (prinsessa)elokuvia näytetä televisiossa? Minä en ole koskaan edes nähnyt Bambia, Prinsessa Ruususta tai Miekkaa kivessä. Olen tykännyt uudemmista Disneyn tuotoksista kovasti, ja olisi kiva saada täytettyä nämä sivistysaukot leffalistaltani. Animaatioelokuvilla on varsinkin Disneyllä aina antaa jotain sekä lapsille että aikuisille. Monet lapsuuden elokuvat kannattaakin katsoa uudestaan ajan kanssa aikuisena, ne saattavat avata täysin uusia merkityksiä...

Kos tarjosi hyvät puitteet seikkailulle kesällä 2008

Ruususen herätys

Siis apuva. Sähköpostilaatikkooni oli eilen tullut osuuskunnalta työtarjous. Siis ihan oikea työtarjous, josta voisi saada rahaa. Tehtävänä on kääntää saksaksi n. 17 sivua esitetekstejä ja kylttitekstejä paikalliselle matkailuyritykselle. Ihan mielettömän hieno tilaisuus näyttää taitonsa! Juuri tätähän olen odottanut...

Ensimmäinen ajatukseni ei kuitenkaan ollut positiivinen, sillä aikatauluni on tällä hetkellä jo nyt niin tiukka, että en tiedä, miten selviän keväästä. Deadline olisi jo tässä kuussa... Hetken pohdittuni päädyin priorisointiin ja aikataulujen kiristämiseen. Vuorokaudessa riittää kyllä tunteja, minä vain käytän niitä liian löyhästi!

Joka päivä on prinsessapäivä

Moni nainen ajattelee, että oman elämänsä prinsessana voi olla vain kerran elämässään, hääpäivänään. Tämä ei ole totta. Mietitäänpä asiaa tarkemmin näin Naisten päivän kunniaksi...

Wanhojen tanssit
Suuri osa suomalaisista tytöistä aloittaa kerran lukioaikanaan yhden koulupäivän jo aikaisin aamulla käymällä kampaajalla, meikkaamalla ja pukemalla päälleen vuokratun, itsetekemän, äidin tekemän tai kaupasta ostetun pitkähelmaisen tanssiaispuvun. Puvun ja kampauksen valintaan on käytetty kuukausia, ehkä jopa vuosia. On olemassa sanonta, että 17-vuotiaana nainen on kauneimmillaan. Tästä voidaan kiistellä, mutta kaikesta huolimatta tyttö kuin tyttö tuntee itsensä prinsessaksi wanhojen päivänä. Se on suurimmalla osalla tytöistä ensimmäinen kerta näyttäytyä julkisesti niin juhlavana, mutta viimeiseksi kerraksi sekään ei jää.

Akateemiset juhlat
Akateeminen ura on täynnä hienoja juhlia, joista ensimmäinen on lakkiaiset. Itse halusin hieman sotia omissa lakkiaisissani perinteistä prinsessakuvaa vastaan, joten pukeuduin mustaan jakkupukuun, vaikka kaikilla muilla tytöillä oli hame. Turha ostos tuo puku ei kuitenkaan ollut, moni mekko olisi varmasti ollut.

Yliopistomaailma on pullollaan kaikenlaisia kinkereitä. Yksi juhlavimmista ovat vuosijuhlat. Niin ainejärjestöt kuin ylioppilaskunta järjestävät vuosittain juhlavia tilaisuuksia, joihin dresscode on juhlapuku/tummapuku. Ostin toissavuonna venäjän opiskelijoiden ainejärjestön 35-vuotisjuhliin neutraalin harmaanrusehtavan juhlapuvun (kuvassa). Puvulle on nyt vihdoin tiedossa toinen käyttökerta, kun uusi, yhdistynyt ylioppilaskuntamme juhlii ensimmäistä vuottaan Olavinlinnassa 19.3.

Muiden häät
Suuri osa suomalaisista on vähintään kerran elämässään naimisissa. Jotkut menevät naimisiin vain saadakseen kauan haaveilemansa prinsessahäät, mikä on mielestäni melko surkea syy sitoutua toiseen ihmiseen. Ja vaikkei itse koskaan menisi naimisiin, toisten häihin saa ja pitää pukeutua hienosti, kunhan muistaa, ettei vie huomiota itse morsiusparilta.

Linnan juhlat
Jos ei omasta elämästään tahdo löytyä mitään juhlimista, niin aina kannattaa juhlistaa itsenäistä Suomea 6.12. Jokaiselle vaan ykköset ylle ja tv:n ääreen, skumppalasi käteen ja marssimusiikkia kuuntelemaan. Ja ehkä se kutsu vielä tulee itse Linnaankin...


Juhla- ja prinsessafiilis lähtee kuitenkin hyvin pienistä asioista. Aina voi laittautua vimpan päälle, syödä hyvin ja nauttia hyvästä seurasta. Muita hyviä päiviä tällaiseen ovat: Naisten päivä 8.3., syntymäpäivät, nimipäivät ja niin pois päin... Siivouspäiväänkin saa kummasti säpinää, kun laittaa korkkarit jalkaan, juhlamekon niskaan ja kuvittelee olevansa Tuhkimo, jota odottaa illalla juhlatanssiaiset.