Juhlan aika

Sisko sai nimensä tämän kevään ylioppilaiden juuri julkaistuun listaan. Ensi viikolla voisi siis alkaa suunnitella juhlakakkuja ylppäreihin. Yksi mansikkainen kermakakku ja toinen hedelmäinen hyydykekakku. Mutta siihen on vielä aikaa...

Ennen juhlia pitäisi vielä jaksaa keskittyä tulkkauksen tutkimuksen tenttiin. Lainaamani tenttikirja erääntyi ja oli varattu jo toiselle, joten nyt saan poukkoilla kirjaston remontista johtuvien poikkeusaikataulujen ja yö- ja viikonloppulainojen kanssa. Vielä kun on puoli kirjaa lukematta... Mutta se olisi sitten viimeinen rypistys tälle keväälle!

Ennen isoja juhlia on vielä pienempiäkin tiedossa. Tässä kaksosten ja heidän isoveljensä paketit viikonlopun kekkereihin.

Viikonloppu alkaa huomenna kaverin Australianläksiäisillä. Yksi kaveri taas tuli juuri viime viikolla parin viikon Itävalta-Italianreissulta. Ja kuulin kirjastolla yhdeltä kaverilta, että hän on lähdössä Nancyyn vaihtoon kesällä. Nice.

Grappa from Italy

Eilen oli tämän kevään viimeinen jumppatunti. Eikä tullut edes hiki kuin vähän kyykkyjä tehdessä. Harmittaa hieman, että kunto on nyt melko lailla korkealla ja kesällä se varmaan romahtaa... Mutta syksyllä taas!

Näin viime yönä unta (taas) Disneystä ja töiden alusta. Ihan mukavalta tuntui. Kummasti vaan kaikki ymmärsi suomea...

Kävin juuri hakemassa tehosterokotteen hinkuyskään ja kurkkumätään, ja herättelen toivoa siitä, että rokotteesta nousisi vähän lämpöä, ettei tarvitsisi lukea tenttiin enää (3 tuntia riittänee yhdelle päivälle). MeNaisetkin tuli taas, vaikka viime viikolla jäi jostain syystä tulematta...

Suomikuvaa

Maanantaina oli Kalevalan päivä ja suomalaisen kulttuurin päivä. Vaikken yleensä kaunokirjallisuutta vapaa-ajallani lue, Kalevalan luin joskus lukiossa ihan omaksi ilokseni. Tykkäsin siitä kovasti ja suosittelen sitä kaikille suomalaisille. Kalevalan kieli on oma lukunsa, mutta jotenkin löysin eepoksesta myös omanlaatuista suomalaista huumoriakin. Siis sellaista huumoria, jota syntyy vain, kun kaikkensa yritettyään kaikki menee kuitenkin päin honkia. Kalevala on täynnä tarinoita epäonnistumisesta. Jotain perin supisuomalaisen melankolista siis. Vaikka Kalevala kuvaa enimmäkseen itäsuomalaisia perinteitä, uskon, että meitä kaikkia suomensukuisia yhdistää samanlainen mentaliteetti. Germaanisista piirteistämme huolimatta meissä virtaa slaavilaista verta, joka tuo luonteeseemme tietynlaista analyyttisyyttä ja hiljentymisen taitoa.

Ulkomaille matkustaessa ei kuitenkaan sovi olla liian hiljainen, ettei jää vain sivusta seuraajaksi. Suomeen lomailemaan saapunut ystäväni kertoi innoissaan uusista kolumbialaisista kavereistaan, jotka hän oli tavannut Ranskan Nantes'ssa. Suomalainen ja kolumbialainen, eri maanosat, täysin eri kielet, yhteisenä tekijänä ranska ja Ranska, ja tulevat niin mukavasti toimeen. Ystäväni tuntuu olevan täysin hullaantunut latinalaisesta elämäntyylistä muutenkin. Suomalaisena hän haluaa kuulla elämästä Etelä-Amerikassa, kolumbialaisille ystäville Suomi on jotain eksoottista. On suomifaneja ranskalaisissakin: ystäväni nantesilainen naapuri on innokas suomalaisen musiikin kuuntelija. Korpiklaani-nimisestä yhtyeestä en ollut minä kuullut ennen Puolassa käyntiäni, eräs toinen ystäväni taas kertoi italiaisesta harpistista, joka kuunteli Korpiklaania, ja nyt tämä nantesilainen nainen, jonka lempiyhtyeisiin kuuluu Korpiklaani. Siis mitä ihmettä? Suomalaista kulttuuria viedään maailmalle ilman, että keskivertohärmäläinen tietää siitä mitään.

Joka tapauksessa oli kahvilla käydessämme erittäin mukava kuulla ystävältäni ranskalaisesta elämisestä ja jo pitkälle edenneestä ranskalaisesta keväästä. Ystäväni, jonka tunnen yhteisiltä ranskan kursseilta, työskenteli jo kerran aiemmin Nantes'ssa ja halusi välttämättä palata sinne takaisin. Nyt hän käy siellä yliopiston kielikursseja. Toivon mukaan hän viihtyy Ranskassa vielä kesän yli, niin voisin käydä moikkaamassa häntä ihanassa rannikkokaupungissa Nantes'ssa. Hänen kertomiensa juttujen perusteella jaksan uskoa, että minäkin vielä ihastun Ranskaan. Suositteli hankkimaan alennuskortin junaliikennettä varten, vielä kun olen alle 25-vuotias.

Soittoniekka Kultaisen teehuoneen koristeena Potsdamissa

Espanjan tunnilla meillä tuli ensimmäistä kertaa vastaan rakenne, joka aiheutti hieman ylimääräistä aivojumppaa. Suurimmalla osalla kurssilaisista ilmiö tuntui menevän täysin yli hilseen. Sama kieliopillinen ilmiö on tuttu minulle ranskasta, joten jotensakin osasin muodostaa ajanmääreellisen lauseen preesensiin, vaikka suomeksi sama lause muodostettaisiin perfektillä. Ongelmia suomalaisille aiheuttaa yksinomaan se, että suomen kielen "perfektille" on itse asiassa annettu väärä nimitys. Tosiasiassa perfekti tarkoittaa jotain täydellistä, loppuun saakka suoritettua. Suomen perfekti taas ei aina ole loppuun asti suoritettua, kuten lauseessa: Olen asunut Espanjassa viisi vuotta. Riippuen siitä, asuuko ko. henkilö yhä Espanjassa vai onko hän kenties jo muuttanut muualle, lause voidaan kääntää espanjaksi (tai ranskaksi) joko preesensiin tai perfektiin. Tässä havainnollistavat esimerkit (ja jos on kirjoitusvirheitä, niin suokaa anteeksi, en ole näiden kielten mestari):

Jos asun edelleen Espanjassa, pitää minun sanoa:
Hace cinco años que vivo en España. / Il fait cinq ans que j'habite en Espagne.

Jos olen asunut Espanjassa, mutta en asu enää, pitää minun sanoa:
He vivido en España durante cinco años. / J'ai habité en Espagne pendant cinq ans mais maintenant j'habite en France, bien sûre.

Jostain syystä suomalaisen on vaikea erottaa näitä kahta mahdollisuutta toisistaan. Eikä siitä voi moittia, sillä kielellä on tapana muokata maailmankatsomustamme ja tajuntaamme. Asioita, joita ei voi kuvailla sanoin, on vaikea myös ymmärtää. Kieli on siis erittäin tärkeä osa kulttuuriamme, eikä sitä pidä väheksyä.

Uusi elämä

Kävimme viikonloppuna moikkaamassa kaveripariskuntaa, joka oli juuri muuttanut hieman isompaan asuntoon ja odottaa ensimmäistä lastaan. Lapsi ei kaikesta päätelleen ollut erityisemmin suunniteltu, mutta toivon tulevalle perheelle kaikkea hyvää.

Omat tulevaisuudensuunnitelmat tuntuvat olevan huomattavasti enemmän auki. En ole sidottu mihinkään enkä kehenkään - en varsinkaan niin tiiviisti kuin mitä perhettä perustavat nuoret kaverini. Ei minusta olisi siihen vielä tässä vaiheessa. Vaikka luulin pitkään, että minulle riittäisi simppeli perhe-elämä, minusta on alkanut tuntua, että haluaisin sittenkin vähän enemmän. Haluan ottaa edes selvää, mihin minusta on. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä kaukaisemmalta ajatukselta lapset tuntuvat. Ehkä maailmassa on jotain muutakin kuin lisääntyminen.

Perhesuunnitelmien tilalle on tullut yhä selkeämmäksi muuttuva tulevaisuudenkuva siitä, että joku päivä ihan oikeasti työskentelisin simultaanitulkkina jossain isossa organisaatiossa tai firmassa. Tulkkaus on mukavaa touhua, joskin älyttömän raskasta. Väsymistä ei kuitenkaan huomaa tse tilanteessa vaan vasta sen jälkeen. Simultaanitulkkausta ei koskaan tehdä yli 30 minuuttia kerrallaan: seuraa tulkinvaihto tai tauko. Muutamankin tunnin ahkera aivojen käyttö väsyttää niin, että on vaikea latautua takaisin normaalitilaan ja loppupäivä saattaa helposti olla pilalla. Aivojumiin on syytä kehitellä palauttamiskikkoja - keilaamisen olen jo todennut melko hyväksi keinoksi saada ajatukset taas kirkkaiksi. Myös muu liikunta tai käsillä tekeminen voisi auttaa. Tulkkauksessa tehtyjen virheiden pohdiskelu tai seuraavaan tehtävään keskittyminen on ehdottoman kiellettyä, ne vain pahentavat tilannetta.

Kesällä on tiedossa aikamoinen arjesta irrottautuminen, kun työrytmi muuttuu aivan erilaiseksi kuin mitä se minulla on viimeiset pari vuotta ollut. Joku voisi kai sanoa, että en tiedä mitään oikeasta työnteosta. Siis sellaisesta työnteosta, että aamulla menet klo se ja se sinne ja sinne, teet ahkerasti työsi ja pääset sitten vapaaksi klo se ja se ja that's it. Tavallisesti en pysty tekemään työtä yhtämittaisesti montaa tuntia kerrallaan, tai ainakin siihen tulokseen ollut tullut. Työntekoa häiritsee milloin yllättävä nälkä, milloin luovat ajatuskatkot, selän kipeutuminen tai varpaiden paleleminen. Myös työaikani ovat liukuvia: herään milloin herään ja saatan tehdä jotain pieniä juttuja vielä illalla samalla kun katson Salkkareita.

Olennainen ero oman "työni" (eli tällä hetkellä koulutehtävien teko) ja niin sanottujen oikeiden töiden välillä onkin työn luonne. Kyllä minäkin pystyisin tekemään yksinkertaista, mekaanista työtä vaikka koko päivän ja tauotta, mutta luovaa ajatustyötä eivät aivot yksinkertaisesti kestä - ilman taukoja. Tietenkin Disneylläkin on taukoja (ainakin tunnin lounastauko on tiedossa). On kuitenkin hyvin mahdollista, että olen tottunut liian vapaaseen työaikatauluun ja Disneyn rytmiin tottuminen tulee taatusti viemään oman aikansa. Työ "tavallisissa hommissa" tekee joka tapauksessa taatusti hyvää tällaiselle humanistihihhulille!

Askel tuntemattomaan on kuin kastautuminen hyiseen avantoon: se jännittää etukäteen mutta voi olla kokemuksena unohtumaton!