Ajatusten autobahn

Kuvitelkaa moottoritie, jonka oikeassa laidassa ajaa hitaita autoja. Sen vasemmanpuoleisella kaistalla ajaa hieman nopeampia autoja, ja vasemmassa reunassa olevalla kaistalla kaahaavat ne, joilla on autossaan enemmän tehoa kuin tarpeen.

Miksei tällainen järjestelmä voisi olla käytössä uimahallissa? Kaikki voittaisivat: nopeiden ei tarvitsisi poukkoilla hitaiden välissä, hitaiden ei tarvitsisi varoa nopeampia. Ja sitten kun väsähtää, tai tekee mieli hieman rauhoittaa tahtia, voisi aina siirtyä hieman hitaampien kaistalle. Fakta nimittäin on se, että kaikille ei riitä omia ratoja, joilla saisi uida juuri sellaista tahtia ja rytmiä mitä itse haluaa. Hallin ollessa täynnä, törmäyksiltä, potkimisilta ja hidastuksilta ei voi välttyä.

Tällä hetkellä (ainakin minun lähi-)hallissa saa uida miten sattuu. Pari rataa on nimetty kuntouimareille, ja pari rataa on enimmäkseen vesijuoksua varten. Varsinkin vesijuoksuradoilla on välillä jos jonkinlaista polskijaa. Yleensä melko hitaita, joten eivät juurikaan vesijuoksijoita haittaa... Useimmiten hallissa toimii kirjoittamaton sääntö, mutta olisiko se ihan hirveää natsitouhua, jos nämä säännöt kirjattaisiin kaikkien näkyville? Ja mielellään myös venäjäksi, kiitos.

Tänään oli väljää, joten en valita enempää. Kovasti sitä vain ajatukset juoksevat, kun itse polskii. Mutta toisin kuin voisi kuvitella, ajatukseni eivät uidessa pääse karkailemaan pahasti. Usein suunnittelen meneväni halliin pohtimaan jotain tärkeääkin koulujuttua, siinähän se samalla menisi kun keho tekee töitä. Mutta ei se kuitenkaan onnistu. Päässä pyörii enimmäkseen numeroita. Lasken matkaa, ja jos en keskity siihen täysillä, tipun kärryiltä...

Toisaalta, mikäs sen parempi aivojen nollaus kuin tunti pelkkää matkan laskemista ja kellon vilkuilua. Muistuttaa kovasti aerobic-tuntia, mutta silloin on keskityttävä myös liikkumiseen. Uidessa ei edes siihenkään, liikkeet ovat kovin automatisoituneita. Eikä siinä oikein edes hengästykään. Ajattelutyö pitää tehdä ihan vain perinteisesti koneen ja kirjojen ääressä. Buaah...

Uida voi hallissa tai vaikka Välimeressä, mutta ihanaa se on silti aina

Cooper-kärpänen

Kävinpä juoksemassa. Eka kerta cooperia.

Tuli keskiverto nuoren naisen tulos. Siis hieman enemmän, mitä oletin.

Olen jopa hieman yllättynyt, että jaksoin juosta koko matkan. Viimeisen 100 metriä kävelin, kun alkoi pistää, ja tavoite oli jo täynnä!

Kentän laidalla oli vielä vähän lunta, ja vettä tihutti paikoitellen. Vastatuuli hidasti etusuoralla, mutta takasuoralla se vaan avittikin eteenpäin. Muut juoksivat ohi. Nopeimmat miehet parikin kertaa. Mutta olen silti tyytyväinen itseeni. Oli ihan hilkulla, etten olisi mennyt tuohon mittaustilaisuuteen ollenkaan!

Nyt palautellaan, että jaksan mennä illalla vielä aerobiciin.

Muita juoksijoita testiajan loputtua.

Elämä on arpapeliä

Tällainen arpa tällä kertaa: kolme keltuaista kahdesta munasta...

Nyt on sellaiset arpapelikelit, ettei tiedä, millä askeleella tai pyöränpolkaisemalla lentää nenälleen. Jos nyt ei sentään ihan heti sulaisi kaikki lumet pois, että ehtisi vielä hiihtämään tänä talvena...

Melkoista arpomista on myös uimahallilla käynti. Eilen en laiskuuttani jaksanut lähteä, mutta tänään vaivauduin heti aamupalan jälkeen lähihallille. Juuri samaan aikaan hallin ovella odotteli bussilastillinen alakouluikäisiä. Kirosin jo mielessäni, miksen tullut aikaisemmin. Mutta minun arpani voitti, ja lapset menivät harjoittelemaan uimista syvään hyppyaltaaseen, eivätkä pakottaneet kuntouimareita sulloutumaan muutamalle uintiradalle. Innolla odotan sitä päivää, kun saavat toteutettua suunnitelmat altaan kasvattamisesta 25-metrisestä täyspitkäksi 50-metriseksi. Tätä nykyä hallilla on aina liian ahdasta uida. Siinä on uimisen nautinto kaukana, kun pitää väistellä hitaampia tai varoa, ettei ole nopeampien tiellä.

Lähihalli, jota virkistysuimalaksikin kutsutaan, on siitäkin mielenkiintoinen paikka, että siellä on aina venäläisiä turisteja. Lomasesonkeina suurin osa asiakkaista solkkaa venäjäksi. Toisaalta suomalaisia on vaikea tunnistaa, kun kukaan ei puhu mitään. Tällä kertaa itänaapurin lomailijoista ei ollut harmia, taisivat viihtyä enimmäkseen lämpimässä altaassa. Itse kun on tullut hallille puhtaasti kuntoilemaan, on vaikea pysyä ymmärtäväisevänä, jos lomailijat (niin suomalaiset kuin ulkomaalaisetkin) pullikoivat kuntoaltaassa miten lystäävät. Uimahallissa on mielestäni paljon kirjoittamattomia sääntöjä, joita vierailijoiden on vaikea tietää etukäteen. Tai sitten minä olen vain keksinyt sääntöjä itse omassa pienessä päässäni...

Syksyllä uimahallin saunassa istui melko paljon ihmisiä, niin lapsia kuin vanhempia. Juuri sisään tullut ikääntyneempi rouva seisahtui ovella. "Mie en maha mittää, mut miulle tulee tästä aina mieleen keskitysleiri, kun on alastomia naisia ja lapsia tuolla lailla rivissä", rouva tokaisi. Sitten sama rouva jatkoi kertomalla omasta elämästään, lapsuudestaan Espanjassa. Espanjalaisrouvat kun saunoivat tarkkojen ohjeiden mukaan ja moittivat nuorta suomalaislasta holtittomasta saunottelusta. Tähän rouva oli silloin vastannut: "Mie oon syntyny saunassa, kai mie tiiän, miten saunotaan."

Sauna palaa! Mutta ei huolta, kyseessä on VPK:n sammutusharjoitus (Kiteellä 2005).

Liikunnan merkitys

Nykyään liikkumiseni muodostuu lähinnä pyöräilymatkoista kouluun, 2-4 kertaa viikossa aerobicista/zumbasta/lihaskuntojumpista sekä satunnaisista uintireissuista, sulkapallovuoroista tai keilaussessioista. Näiden lisäksi pyrin käymään lenkkeilemässä, kävellen tai sauvakävellen, niin, että liikuntaa tulee kuutena päivänä viikossa. Aiemmin en pitänyt edes yhtä päivää lepoa, mutta sen kyllä huomasikin siitä, että olin koko ajan väsynyt. Nyt osaan jo relata.

Uiminen on tänä talvena jäänyt vähemmälle, vaikka joskus oli aikoja, kun saatoin käydä uimassa kaksikin kertaa viikossa. Syy harvempiin kertoihin on yksinkertaisesti ajan- ja energianpuute. Uin aina vähintään tunnin kerrallaan (huonoina päivinä n. 1800 m, parempina jopa 3 km), joten uintireissuun menee saunomisineen parisen tuntia. Lisäksi tykkään käydä uimassa aamupäivisin, jolloin hallillamme on halvempi taksa sekä vähemmän ruuhkaa. Tämä rajoittaa uintimahdollisuuksia entisestään, sillä vapaita aamupäiviä on kalenterissani vain harvakseltaan. Enkä myöskään käy uimassa samana päivänä, jolloin olen illalla menossa aerobiciin. Ei kroppa kestä. Kaikesta huolimatta rakastan uimista yli kaiken, sillä siinä ei hikoa eikä oikein hengästykään, ja silti se on ihan hirveän tehokasta. Vesijuoksuakin tulee tehtyä aina silloin, kun pelkkä uinti ei hotsita.

Yliopistolle on pyöräilymatkaa vajaa kilometri. Tätä väliä tulee kuitenkin veivattua pahimpina pomppupäivinä jopa neljä kertaa edes takaisin. Yläasteelle ja lukioon pyöräilin päivittäin yli neljä kilometriä, ja monesti oli mennä hermot, kun ei väsyneenä olisi yhtään huvittanut polkea. Pyöräily on minulle ensisijaisesti siis tapa liikkua paikasta toiseen, ei niinkään urheilumuoto. Kotikaupunkini onkin siitä syystä loistava, että täällä voi ihan oikeasti pyöräillä ihan joka paikkaan. Sen verran pieni ja tasamaastoinen paikka siis. Kesällä teimme poikakaverin kanssa myös pyöräilyretkiä lähiympäristöön.

Kuten jo aikaisemmin olen maininnut tulkkaukseen liittyen, liikunta on hyvä keino saada aivotkin toimimaan paremmin. Vielä yläasteikäisenä en olisi voinut kuvitellakaan itseäni tilanteeseen, jossa olisin riippuvainen liikkumisesta. Mutta liikunnasta on todellakin tullut erittäin tärkeä jokapäiväinen asia elämääni. Välillä on kausia, jolloin tulen hulluksi, jos en pääse edes hetkeksi jaloittelemaan ulos. Pää tuntuu hajoavan, jos istun koko päivän sisällä käymättä ulkona. Pitkien liikkumattomuuskausien jälkeen lihakset tuntuvat huutavan liikuntaa. Viime aikoina ulkoliikunnasta on tosin joutunut joustamaan koulutöiden takia. Ja pakkasen. Olen ihan oikeasti istunut vain sisällä, koneen ääressä. Hartiat ja selkä eivät tykkää.

Mikään ei ole niin ärsyttävää, että kun olisikin aikaa liikkua, niin sairastuu inhottavaan pikkunuhaan eikä uskalla lähteä aerobiciin peläten, että pöpö vaan pahenisi. Jumppien väliin jättäminen tuntuu pistona sydämessä, vaikka enhän minä oikeasti siinä mitään menetä. Paikallisen voimisteluliiton jumppakalenteri sisältää monta jumppaa päivässä ja niihin kaikkiin on oikeutettu hankittuaan erittäin kohtuuhintaisen kausikortin. Minulla taitaa olla kortissani jo viides tai kuudes vuositarra...

Saksassa koin yhden hienoimmista liikuntakokemuksista, kun osallistuin elämäni ensimmäiselle joogakurssille. Kurssi oli osa paikallisen yliopiston liikuntatarjontaa, älyttömän halpa (20 e) ja ohjaajakin erittäin pätevä. Ensimmäiset kerrat olivat toki tuskaa, varsinkin reisille, mutta hiljalleen huomasin, että jooga on erittäin hyvä laji minulle. Ohjaajakin kehui monesti notkeuttani, ja joka kerralla tuli hiki. Lisäksi ruumiinosat tulivat tutuiksi auf deutsch. Muuta ohjattua liikuntaa en Saksassa harrastanutkaan, mutta kävin säännöllisesti lenkkeilemässä (keisarillisessa) lähimaastossa. Vaihdon aikana paino putosi varmasti osittain tehokkaan joogailun, osittain menevän elämäntavan vuoksi.

Disneyn alaisena on tuskin turha toivoa mitään ohjattuja liikuntatunteja. Toisaalta en niitä kaipaakaan. Pitkien työpäivien päätteeksi ei varmasti paljon huvita itseään enää rasittaa. Vapaapäivät voi viettää kävellen ja ihaillen maisemia. Mikäs sen parempaa. Esimerkiksi Pariisissa on taatusti ihan tarpeeksi katukilometrejä yhdeksi kesäksi! Pitää vaan pakata, tai ostaa paikan päältä, kestävät ja mukavat kävelykengät. Ja kamera mukaan.

Tällaiset olivat ulkoilumaisemat kesällä 2009 Potsdamissa.