Henkistä valmentautumista

Alkuperäisistä suunnitelmista poiketen sovimme ukon kanssa eilen illalla, ettei hän tule katsomaan minua kesän aikana Pariisiin. Ei-niin-innokkaana matkaajana hänellä ei ole sen suurempaa intressiä käydä Ranskassa, ja minäkin koen aina ylimääräisten matkasuunnitelmien teon vain rasitteena, joten päätös on molempien mieleinen. Reilu kaksikuukautinen työkeikka ei kuitenkaan ole kovin pitkä aika olla erossa. Töihinhän sinne ollaan kuitenkin menossa. Jos minulla olisi oma asunto, tilanne olisi ehkä aavistuksen verran eri, mutta asuntolaan ei voi poikaystävää majoittaa. Lisäksi vapaa-ajan järjestäminen on varmasti hankalaa.

Ukolle erossa oleminen on luultavasti isompi pala, sillä minulle se on jo tuttua. Neljän kuukauden opiskelijavaihto Saksassa helpottui, kun puolivälissä sai vieraita Suomesta. Mikäli vain viihdyn Disneyllä, en usko, että kesällä ehtii edes kunnon ikävää syntyä! Tympääntymisen ja koti-ikävän tunteilta tuskin taaskaan vältytään, mutta silloin on paras vain hengittää muutaman kerran syvään ja vetää hymy takaisin korviin.

Henkistä kesätyöhön valmistautumista hidastaa edelleen se, ettei sopimuspapereita ole kuulunut. Viime viikolla lähettämääni sähköpostiinkaan ei ole toistaiseksi tullut vastausta. Kevät alkaa kuitenkin olla hiljalleen niin pitkällä, että huomioni alkaa vähemmästäkin siirtyä vähitellen kesään. Tänään pidimme kevään viimeisen graduseminaari-istunnon, ja keskiviikkona on vielä viimeinen käännöskurssin oppitunti.

Palautettuani tutkimusuunnitelman voin alkaa työstää gradua pidemmälle, sillä ohjaajan mielestä olen hyvillä jäljillä. Eväät on siis koulun osalta annettu, ja ne riittävät varmasti hyvin pitkälle syksyyn. Tällaisia eväitä graduohjaajamme on antanut:

• gradu on vain gradu, ei sen enempää
• 40 op vastaa 2/3 lukuvuoden työmäärää, aikataulutus on hyvä tehdä sen mukaan
• tieteellisessä työssä ei ole häpeä tulkita väärin, jos perustelee hyvin ja julkisesti
• työn määrä on suhteuttava omiin taitoihin ja käytettävässä olevaan aikaan, kyse on edelleen vain gradusta, ei mistään mahdottomuudesta
• pitää tuntea itsensä ja omat työskentelytapansa, ja olla rehellinen itselleen
• omat arvosanatavoitteet kannattaa asettaa realistisiksi - ja niistä kannattaa kertoa myös ohjaajalle
  
• tutkimuskysymys auttaa pysymään ruodussa
• aiheen onnistunut rajaus on tärkeintä
  
• jokaisella on omat tapansa tehdä työtä, se tapa pitää löytää
• kirjoittaminen on prosessi, jossa aloittaminen on kaikkein vaikein vaihe
• varmuuskopionti, varmuuskopiointi, varmuuskopiointi
  
• viitekehys on kuin tikapuut, joiden päältä näkee yhden puun sijaan koko metsän
• suin päin ei kannata hyökätä kirjallisuuden kimppuun, vaan silmäillä ensin, mitä aiheesta ylipäätään on kirjoitettu
• silmäilyvaiheen jälkeen voi keskittyä muutamiin hyviin lähteisiin
• omaan tekstiin ei pidä rakastua liikaa
• joskus on päästettävä irti ja palautettava valmista tekstiä
• gradun takia ei kannata menettää yöuniaan
  

Konsepti tiedossa, teksti uupuu

Mikähän siinä on, että vaikka tietää hyvinkin tarkalleen, miten pitäisi kirjoittaa, ei kuitenkaan saa kuin vaivoin aikaiseksi tekstiä, jonka pitäisi vain virrata näyttöpäätteelle. Ei auta vaikka ohjeet ja niiden tarkoituksen ymmärtäisi, aihe olisi mukava, olisi aikaa kirjoittaa ja muutenkin olosuhteet olisivat otolliset täydelliselle luomukselle. Jostain syystä en vain saa kasattua tietoa, taitoa ja motivaatiota yhteen.

Jo peruskoulussa käytetään tuntikausia kirjoittamisen opettamiseen. Ei siis vain kirjoittamiseen konkreettisena tekemisenä (miten kynää pidetään kädessä, miten lauseet muodostetaan), vaan kirjoittamiseen niin, että saadaan aikaiseksi kauniita, eheitä ja hyviä tekstejä. Lukiossa ja yliopistossa viimeistään kirjoittamisen pitäisi olla hallussa, varsinkin kun opiskelee niinkin tekstikeskeistä alaa kuin vieraat kielet ja kääntäminen. Kymmenien ellei satojen essee-, kirjoitelma-, aine- ja tutkielmakirjoitusten jälkeen voisi kuvitella, että kirjoittaminen luonnistuisi. Mutta ei.

Tarkoistakaan kirjoitusohjeista ei ole hyötyä, jos aihe on uusi tai muuten vain outo, tai kirjoittajalta vain puuttuu motivaatio. Itselläni työn hidas eteneminen johtuu useimmiten viimeisestä vaihtoehdosta. Tai sittenkin ehkä jostain aivan muusta syystä. En ole koskaan ollut liirumlaarum-tekstien ystävä, vaikka sellaisiakin on joskus tullut kirjoiteltua olosuhteiden pakosta (pakko saada tietty määrä sivuja täyteen). Pidän tiivistämisestä ja haastan itseäni mieluiten siinä, miten pienessä tilassa saan ilmaistua mahdollisimman paljon asiaa.

Mutta kun ranskan esseen ohjeeksi on annettu kirjoittaa 5-7 sivua, niin silloin kirjoitettava vähintään 5 sivua. Ja kun hyvä gradu on vähintään 80 sivua, niin silloin on kirjoitettava vähintään 80 sivua. Molempiin on olemassa hyvät ohjeet. Ranskan dissertationiin jopa hieman liiankin tarkat, kun taas graduja voi kirjoittaa useammankin ohjeen perusteella. Kaikki ohjeet ovat kuitenkin vain ohjenuoria, joiden avuilla pitäisi syntyä toimiva ja hyvä teksti.

Ongelmallisinta on se, että kun yrittää kirjoittaa mahdollisimman paljon jostain tietystä asiasta, hukkaa itsensä. Hukkaa punaisen langan, tai mikä pahinta, huomaa, ettei sitä lankaa koskaan ollutkaan. Toisaalta tämä on ihan hyvä asia: joutuu tarkastelemaan omaa kysymyksen/ongelmanasetteluaan uudestaan, muokkaamaan tekstiä, hakemaan lisää tietoa ja kirjoittamaan lisää. Joskus tuntee uponneensa loputtomaan suohon. Mutta loppu tulee suollekin viimeistään deadlinen koittaessa. Silloin kauhotaan väkisin takaisin pinnalle ja huokaistaan helpotuksesta, kun vihdoin saadaan happea.

Tulkki-identiteetti

Eilen oli neljä tuntia simultaanitulkkausta. Kaksi esitelmää saksa-suomea ja kaksi suomi-saksaa. Luulin selvinneeni järjissäni, mutta illalla kotona alkoi kuitenkin jumittaa. Minttukaakaolla se setviytyi. Kohta vain pitää ruveta valmistautumaan ensi viikon koitoksiin. Tulkkaamme eräässä kääntäjä- ja tulkkiammattilaisten symbosiumissa, ja se on meille vähän kuin lopputyö.

On olemassa eri määritelmiä hyvälle tulkkaukselle:

Paras tulkki on sellainen, jonka käyttöä ei edes huomaa. Kuuntelija siis luulee ikään kuin ymmärtävänsä ja kuuntelevansa varsinaista puheen pitäjää. Onnistunut tulkkaus on siis näkymätöntä. Tulkki on usein näkymätön ihan fyysisestikin, sillä hän istuu tulkkauskopissa kaikkien selkien takana. Tulkki ottaa tulkatessaan roolin, vähän kuten näyttelijä mennessään lavalle esiintymään. Oma persoona ei saa näkyä/kuulua turhan paljon.

Ainahan alkuperäispuheet eivät suinkaan ole helppoja ja ymmärrettäviä - edes samankielisille kuutelijoille. Tällöin voidaan puhua niin sanotusta garbage-in-garbage-out-tilanteesta, jossa huono puhe tekee tulkkauksestakin huonoa. Hyvä tulkki kuitenkin pistää itsensä sen verran likoon, että parantaa huononkin puheen kuuntelukelpoiseksi; lisää esimerkiksi intonaatiota monotoniseen suomalaispuheeseen. Usein siis vieraskieliset kuuntelijat saavat enemmän irti huonosta puhujasta, kun tulkki on suodattamassa heille vain tärkeimmän tiedon ja vieläpä mukavankuuloisesti.

Erilaisia puhujia on olemassa yhtä paljon kuin eri puheenaiheita. Eniten ongelmia eivät suinkaan tuota vaikeat puheenaiheet, vaan erilaiset puhujat. Pahimpia tulkkaustilanteita ovat ne, jossa puhuja lukee suoraan paperista, kirjalliseksi teokseksi tarkoitettua tekstiä, ja vielä niin, ettei tulkille ole toimitettu tuota paperia hyvissä ajoin ennen tilaisuutta. Sellaista on lähes mahdoton tulkata, sillä kirjoitetun kielen informaatiotiheys on niin korkea, ettei ihmismieli ja -kieli pysy mukana, edes tulkeilla. Tuolloin puheesta pyritään nappaamaan oleellisin ja tulkataan se. Myöskään laulun tai runon sanoja tai videopätkiä on turha olettaa tulkkien tulkkaavan, ellei niitä ole toimitettu tulkille etukäteen. Pieni tiivistäminen on tässäkin usein paikallaan. Erilaisiin tilanteisiin pitää olla valmiit ratkaisumallit.

Mukavia puhujia arvostetaan. Heidän puheensa ovat mukavan rentoja, mutta sisältävät kuitenkin tarpeeksi mielenkiintoista tietoa, jota välittää. He myös lähettävät pp-diat ajoissa, eivätkä juuri poikkea niistä.

Tulkin ammattinimikettä ei ole suojeltu, eli kuka tahansa voi väittää olevansa tulkki. Monissa harvinaisissa kielissä, varsinkin asioimistulkkauksen puolella, tämä on ihan hyvä asia, sillä kaikkiin kieliin ei ole mahdollista järjestää koulutusta. Konferenssitulkkien maailma on kuitenkin erilainen. Yhteisö on tiivis ja lojaali. Ylpeänä omasta osaamisestani olen astumassa tähän piiriin, vaikka matka on vielä pitkä.

Tiedät olevasi humanistiopiskelija kun...

... olet sijoittanut pienen omaisuuden haalarimerkkeihin, joiden lukua et enää muista.

... keskiviikko on pääasiallinen bileiltasi.

... perjantai ja lauantai ovat myös bileiltojasi.

... joskus torstai-iltakin venähtää pitkäksi, mutta onneksi perjantaina ei ole opetusta.

... lottoamisen sijaan käyt hakemassa jännitystä elämääsi yleisestä tentistä.

... ostat kaupassa automaattisesti vain Rainbow-tuotteita.

... aloitat tenttiinluvun ehkä viimeisenä iltana, jos silloinkaan.

... säilytät vanhoja luentomuistiinpanoja ja monisteita luullen, että tarvitset niitä vielä joskus. Lopulta ne päätyvät paperinkierrätykseen tai saunaan sytykkeeksi.

... käytät enemmän aikaa aikataulusi järjestelemiseen kuin varsinaiseen opiskeluun.

... käytät enemmän aikaa mihin tahansa muuhun kuin opiskeluun, siivoaminenkin tuntuu yhtäkkiä ajankohtaiselta.

... kalenterissasi on välillä viikkoja, joihin kuuluu enemmän vapaa-ajan rientoja kuin opetusta - varsinkin syksyllä ja vapun seutuun.

... et enää tarkkaan tiedä, milloin on syys- tai talviloma, mutta kesälomasi alkaa jo vapulta.

... kuukauden mittainen joulutauko menee rästihommia tehdessä, vaikka kaipaisit lomaa.

... saat stressioireita jo aikaisin kevään korvella, sillä kesäksi pitäisi löytää töitä.

... opiskeluaikasi parasta aikaa on "vaihto-opiskelu" ulkomailla.

... joka kurssin alussa päätät, että nyt opiskelet aihetta enemmänkin kuin mitä oppimisvaatimukset sanovat.

... joka kurssilla päädyt tekemään vain ne pakolliset osat ja nekin hätäisesti.

... kalenteri on mielestäsi jo aivan täynnä, mutta silti sinne mahtuu väliin vielä äkkilähtö Välimerelle.

... saat mielestäsi aivan liian vähän opintotukea, mutta silti saat rahasi riittämään ihan kaikkeen.

... rahasi riittävät aina yhteen bileiltaan.

... joudut laskemaan opintopisteesi tarkkaan, vaikka tuntuu, että olet opiskelet ihan koko ajan.

... opiskelet vaikka mitä aineita, mutta et siltikään tiedä, miten työllistyt.

... opiskelun jälkeinen elämä on vain pelottava käsite, joka odottaa jossain hamassa tulevaisuudessa.

... uskottelet itsellesi, että opiskelet itseäsi varten.

... voit kuitata laskuvirheen totemalla olevasi humanisti.

Akateemiset linnanjuhlat

Ylioppilaskuntamme vietti 1-vuotissynttäreitään Olavinlinnassa. Tässä matkakertomus sekä kuvasatoa:

Joensuusta ja Kuopiosta oli bussikuljetukset Savonlinnaan. Halukkaille oli tarjolla koulumajoitus. Monet eivät kuitenkaan nukkuneet silmällistäkään tuona yönä. Itselleni retkipatja kelpasi peräti 4 tunnin ajaksi. Ja korvatulpat takasivat jälleen makeat unet.


Savonlinnassa oltiin vähän klo 16 jälkeen. Nopeasti mekko päälle, ja sitten oltiin Olavinlinnalla jo klo 17, jossa alkoi tervehdysten vastaanotto. Itse vein tervehdyksen yliopistomme saksan opiskelijoiden ainejärjestöltä.

Sattumoisin juhlapäivä oli myös Minna Canthin ja tasa-arvon päivä, joten Suomen lippu oli komeasti salossa saapuessamme linnaan.






Juhlavieraita oli 110, ja me kaikki mahduimme illalliselle isoon saliin kahden pitkän pöydän ääreen. Ruokajuomaksi oli viinejä ja vettä. Ja näitähän luonnollisesti kului, kun jokaisen laulun päätteeksi piti skoolata. Laulaa sai taas tarpeekseen, mutta syömäänkin ehti. Kahvin kanssa ei ollut avecia, sillä Olavinlinnan catering-taksat olivat aikastalailla korkeat...

Menu:
Kalalautanen
- hiillostettua muikkua, savusärkeä ja vaniljanieriää
- linnan perunasalaattia
***
Linnanpaistia
- ohrattoa
- uunijuureksia
- tummaa sienikastiketta
***
Suklaapannacotta
Kahvi/tee

Illallisen ja useiden puheiden jälkeen siirryttiin takaisin saliin, jossa alkumaljat oli nostettu. Oli akateemisten tanssien vuoro. Poloneesia, cicapoa ja kehruuvalssia oli säestämässä yliopistomme yhteydessä toimiva Rytmihäiriköt-yhtye.


Jatkoille Savonlinnan lyseon liikuntasaliin siirryttiin yhden maissa illalla. Siellä meitä tanssitti asiansa tunteva dj aina klo 4 saakka, jolloin pistettiin pyörimään stereot. Jatkopaikka oli käytössä aamukymmeneen saakka, mutta viimeiset kuulemma hipsivät sieltä pois jo klo 7 aikoihin. Itse kävelin kavereiden kanssa majoituskoululle jo ennen viittä.


Brunssi alkoi klo 10, jolloin mekin olimme jo ehtineet raahautua Happy time -baariin syömään. Tarjolla oli leipää, lihapullia, prinssinakkeja ja perunasalaattia. Istuimme brunssilla aina klo 14 saakka, jolloin bussit lähtivät paluumatkalle.

Sarjakuvan luvattu maa

Arkista kuvataidetta Brysselissä: Tintin Haddock ja Milou sekä graffiteja

Minulla on tällä hetkellä työn alla suomen kielen tekstilingvistiikan ja tyylianalyysin kurssi, jonka lopputyöksi pitää tehdä tyylianalyysi haluamastaan tekstilajista. Valitsin sarjakuvan, sillä minua kovasti houkuttaisi tehdä myös graduni sarjakuvan kääntämisestä. Monen mielestä sarjakuva ei kuulosta kovin "tieteelliseltä", mutta se on ihan yhtä pätevä tieteen- ja taiteenlaji kuin mikä tahansa muukin teksti- tai kuvataidetyyppi. Ja mikä parasta, se yhdistää nämä kaksi.

En ole mikään erityinen sarjakuvafani, mutta sarjakuvissa minua kiehtoo erityisesti niiden visuaalisuus. Lempisarjakuviani on sellaiset, joissa on mahdollisimman vähän tekstiä ja silti jokin hauska tai dramaattinen tarina kerrottuna kuvan keinoin. Pitkätekstiset sarjakuvat jätän vaistonvaraisesti väliin.

En muutenkaan lue kovin mielelläni - en varsinkaan tenttikirjoja, ellei niissä satu olemaan paljon havainnollistavia kuvia tai muuten helppolukuista tekstiä. Tällä viikolla luin sarjakuvan teoriaan liittyvää kirjallisuutta, ja se menetteli, sillä kirjoissa oli paljon aiheeseen liittyviä kuvia! Mutta niin kuin mihin tahansa liittyen, jaksaahan sitä rasittavampaankin työtä, jos motivaatio vain on kohdallaan ja aihe kiinnostava. Tässä varmaan piileekin syy, miten olen näin hyvin jaksanut kahlata yliopistossa, vaikken tykkää lukemisesta tippaakaan. Olen kaiketi oikealla alalla, sillä lukeminen tapahtuu huomaamatta siinä kääntämisen/tulkkaukseen valmistumisen ohella.

Suomessa sarjakuva on vielä lapsen kengissä verrattuna sarjakuvan huippumaihin Ranskaan, Belgiaan ja Japaniin. Kuvassa suomalainen Viivi ja Wagner -albumi, josta teen tyylianalyysin, sekä Brysselistä ostamani Tintti-aiheinen kansio. Tintti-kansion päällä on himmeällä sarjakuvan arvostusta kuvaava teksti:
Tintin est plus qu'un héros de la bande dessinée: il devient le symbole de la jeunesse de l'aventure et de la générosité.

Suomikuvaa

Maanantaina oli Kalevalan päivä ja suomalaisen kulttuurin päivä. Vaikken yleensä kaunokirjallisuutta vapaa-ajallani lue, Kalevalan luin joskus lukiossa ihan omaksi ilokseni. Tykkäsin siitä kovasti ja suosittelen sitä kaikille suomalaisille. Kalevalan kieli on oma lukunsa, mutta jotenkin löysin eepoksesta myös omanlaatuista suomalaista huumoriakin. Siis sellaista huumoria, jota syntyy vain, kun kaikkensa yritettyään kaikki menee kuitenkin päin honkia. Kalevala on täynnä tarinoita epäonnistumisesta. Jotain perin supisuomalaisen melankolista siis. Vaikka Kalevala kuvaa enimmäkseen itäsuomalaisia perinteitä, uskon, että meitä kaikkia suomensukuisia yhdistää samanlainen mentaliteetti. Germaanisista piirteistämme huolimatta meissä virtaa slaavilaista verta, joka tuo luonteeseemme tietynlaista analyyttisyyttä ja hiljentymisen taitoa.

Ulkomaille matkustaessa ei kuitenkaan sovi olla liian hiljainen, ettei jää vain sivusta seuraajaksi. Suomeen lomailemaan saapunut ystäväni kertoi innoissaan uusista kolumbialaisista kavereistaan, jotka hän oli tavannut Ranskan Nantes'ssa. Suomalainen ja kolumbialainen, eri maanosat, täysin eri kielet, yhteisenä tekijänä ranska ja Ranska, ja tulevat niin mukavasti toimeen. Ystäväni tuntuu olevan täysin hullaantunut latinalaisesta elämäntyylistä muutenkin. Suomalaisena hän haluaa kuulla elämästä Etelä-Amerikassa, kolumbialaisille ystäville Suomi on jotain eksoottista. On suomifaneja ranskalaisissakin: ystäväni nantesilainen naapuri on innokas suomalaisen musiikin kuuntelija. Korpiklaani-nimisestä yhtyeestä en ollut minä kuullut ennen Puolassa käyntiäni, eräs toinen ystäväni taas kertoi italiaisesta harpistista, joka kuunteli Korpiklaania, ja nyt tämä nantesilainen nainen, jonka lempiyhtyeisiin kuuluu Korpiklaani. Siis mitä ihmettä? Suomalaista kulttuuria viedään maailmalle ilman, että keskivertohärmäläinen tietää siitä mitään.

Joka tapauksessa oli kahvilla käydessämme erittäin mukava kuulla ystävältäni ranskalaisesta elämisestä ja jo pitkälle edenneestä ranskalaisesta keväästä. Ystäväni, jonka tunnen yhteisiltä ranskan kursseilta, työskenteli jo kerran aiemmin Nantes'ssa ja halusi välttämättä palata sinne takaisin. Nyt hän käy siellä yliopiston kielikursseja. Toivon mukaan hän viihtyy Ranskassa vielä kesän yli, niin voisin käydä moikkaamassa häntä ihanassa rannikkokaupungissa Nantes'ssa. Hänen kertomiensa juttujen perusteella jaksan uskoa, että minäkin vielä ihastun Ranskaan. Suositteli hankkimaan alennuskortin junaliikennettä varten, vielä kun olen alle 25-vuotias.

Soittoniekka Kultaisen teehuoneen koristeena Potsdamissa

Espanjan tunnilla meillä tuli ensimmäistä kertaa vastaan rakenne, joka aiheutti hieman ylimääräistä aivojumppaa. Suurimmalla osalla kurssilaisista ilmiö tuntui menevän täysin yli hilseen. Sama kieliopillinen ilmiö on tuttu minulle ranskasta, joten jotensakin osasin muodostaa ajanmääreellisen lauseen preesensiin, vaikka suomeksi sama lause muodostettaisiin perfektillä. Ongelmia suomalaisille aiheuttaa yksinomaan se, että suomen kielen "perfektille" on itse asiassa annettu väärä nimitys. Tosiasiassa perfekti tarkoittaa jotain täydellistä, loppuun saakka suoritettua. Suomen perfekti taas ei aina ole loppuun asti suoritettua, kuten lauseessa: Olen asunut Espanjassa viisi vuotta. Riippuen siitä, asuuko ko. henkilö yhä Espanjassa vai onko hän kenties jo muuttanut muualle, lause voidaan kääntää espanjaksi (tai ranskaksi) joko preesensiin tai perfektiin. Tässä havainnollistavat esimerkit (ja jos on kirjoitusvirheitä, niin suokaa anteeksi, en ole näiden kielten mestari):

Jos asun edelleen Espanjassa, pitää minun sanoa:
Hace cinco años que vivo en España. / Il fait cinq ans que j'habite en Espagne.

Jos olen asunut Espanjassa, mutta en asu enää, pitää minun sanoa:
He vivido en España durante cinco años. / J'ai habité en Espagne pendant cinq ans mais maintenant j'habite en France, bien sûre.

Jostain syystä suomalaisen on vaikea erottaa näitä kahta mahdollisuutta toisistaan. Eikä siitä voi moittia, sillä kielellä on tapana muokata maailmankatsomustamme ja tajuntaamme. Asioita, joita ei voi kuvailla sanoin, on vaikea myös ymmärtää. Kieli on siis erittäin tärkeä osa kulttuuriamme, eikä sitä pidä väheksyä.

Uusi elämä

Kävimme viikonloppuna moikkaamassa kaveripariskuntaa, joka oli juuri muuttanut hieman isompaan asuntoon ja odottaa ensimmäistä lastaan. Lapsi ei kaikesta päätelleen ollut erityisemmin suunniteltu, mutta toivon tulevalle perheelle kaikkea hyvää.

Omat tulevaisuudensuunnitelmat tuntuvat olevan huomattavasti enemmän auki. En ole sidottu mihinkään enkä kehenkään - en varsinkaan niin tiiviisti kuin mitä perhettä perustavat nuoret kaverini. Ei minusta olisi siihen vielä tässä vaiheessa. Vaikka luulin pitkään, että minulle riittäisi simppeli perhe-elämä, minusta on alkanut tuntua, että haluaisin sittenkin vähän enemmän. Haluan ottaa edes selvää, mihin minusta on. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä kaukaisemmalta ajatukselta lapset tuntuvat. Ehkä maailmassa on jotain muutakin kuin lisääntyminen.

Perhesuunnitelmien tilalle on tullut yhä selkeämmäksi muuttuva tulevaisuudenkuva siitä, että joku päivä ihan oikeasti työskentelisin simultaanitulkkina jossain isossa organisaatiossa tai firmassa. Tulkkaus on mukavaa touhua, joskin älyttömän raskasta. Väsymistä ei kuitenkaan huomaa tse tilanteessa vaan vasta sen jälkeen. Simultaanitulkkausta ei koskaan tehdä yli 30 minuuttia kerrallaan: seuraa tulkinvaihto tai tauko. Muutamankin tunnin ahkera aivojen käyttö väsyttää niin, että on vaikea latautua takaisin normaalitilaan ja loppupäivä saattaa helposti olla pilalla. Aivojumiin on syytä kehitellä palauttamiskikkoja - keilaamisen olen jo todennut melko hyväksi keinoksi saada ajatukset taas kirkkaiksi. Myös muu liikunta tai käsillä tekeminen voisi auttaa. Tulkkauksessa tehtyjen virheiden pohdiskelu tai seuraavaan tehtävään keskittyminen on ehdottoman kiellettyä, ne vain pahentavat tilannetta.

Kesällä on tiedossa aikamoinen arjesta irrottautuminen, kun työrytmi muuttuu aivan erilaiseksi kuin mitä se minulla on viimeiset pari vuotta ollut. Joku voisi kai sanoa, että en tiedä mitään oikeasta työnteosta. Siis sellaisesta työnteosta, että aamulla menet klo se ja se sinne ja sinne, teet ahkerasti työsi ja pääset sitten vapaaksi klo se ja se ja that's it. Tavallisesti en pysty tekemään työtä yhtämittaisesti montaa tuntia kerrallaan, tai ainakin siihen tulokseen ollut tullut. Työntekoa häiritsee milloin yllättävä nälkä, milloin luovat ajatuskatkot, selän kipeutuminen tai varpaiden paleleminen. Myös työaikani ovat liukuvia: herään milloin herään ja saatan tehdä jotain pieniä juttuja vielä illalla samalla kun katson Salkkareita.

Olennainen ero oman "työni" (eli tällä hetkellä koulutehtävien teko) ja niin sanottujen oikeiden töiden välillä onkin työn luonne. Kyllä minäkin pystyisin tekemään yksinkertaista, mekaanista työtä vaikka koko päivän ja tauotta, mutta luovaa ajatustyötä eivät aivot yksinkertaisesti kestä - ilman taukoja. Tietenkin Disneylläkin on taukoja (ainakin tunnin lounastauko on tiedossa). On kuitenkin hyvin mahdollista, että olen tottunut liian vapaaseen työaikatauluun ja Disneyn rytmiin tottuminen tulee taatusti viemään oman aikansa. Työ "tavallisissa hommissa" tekee joka tapauksessa taatusti hyvää tällaiselle humanistihihhulille!

Askel tuntemattomaan on kuin kastautuminen hyiseen avantoon: se jännittää etukäteen mutta voi olla kokemuksena unohtumaton!

Kielikysymys

Ranskaan lähden ensisijaisesti oppimaan ranskaa. Siis sen suullista käyttöä.

Väitän ymmärtäväni ranskaa sujuvasti, ja luenkin sitä melko näppärästi. Vain (formaalisemman) tekstin tuottaminen sekä sujuva puhe tuottavat hankaluuksia. Suurin heikkoukseni lienee sanaston puute; parin vuoden lukio-opinnoissa ei sanasto ehtinyt kovin hyvin imeytyä, joten yliopisto-opintojen alkaessa olin aika lailla hukassa. En osannut yksinkertaisiakaan, konkreettisia sanoja kuten "puu" l'arbre. Yliopistossa on kuitenkin joutunut istumaan tuntikausia ranskankielisillä luennoilla, pitämään pari esitelmääkin ja toistamaan äänteitä, sanoja, lauseita, joten kaikenlaista sanastoa on alkanut kertyä. Erityisen kiitollinen olen siitä, että toinen ranskan opettajistamme on natiivi, jonka intonaatiota on ilo kuunnella. Myös ranskalle niin ominaiset interjektiot ja täytesanat (alors que, ben oui, tiens) ovat tulleet tutuiksi, joten suullinen itseilmaisu on periaatteessa hallussa.

Kesällä koittava tulikoe ranskan kielen taidoistani on kieltämättä antanut hieman uutta potkua opiskeluun. Yritän tosissani painaa niitä viimeisiäkin sanoja päähäni, mitä en vielä aktiivisesti osaa. En vielä syksyllä ollut varma, otanko ranskan aineopintojen kursseja tälle vuodelle (niitä ei tosin montaa enää ole tarjollakaan), mutta onneksi meille järjestettiin ranskan mediakurssi juuri sopivasti tässä keväällä. Käsittelemme kurssilla relity-tv:tä ja sitä, miten eri mediat Ranskassa siitä tiedottavat. Kurssin aihe on ihanan leppoisa ja arkikielinen, mutta erityisen hyvää kielisparrausta se on minulle, jolla tuo ranskan puhuminen on jäänyt vähän vähemmälle. Mikäli olisin päättänyt lähteä Disneylle jo viime kesänä, viime keväänä järjestetty ranskan sosiolingvistisen kurssin ei olisi ollut yhtä hyödyllinen ranskan kielen herättelyksi kuin tämäkeväinen mediakurssi.

Täytyy vielä sanoa, että espanjan opiskelukin sai aivan uuden ulottuvuuden. Luin nimittäin jostain, että puistossa käy paljon italiaisia ja espanjalaisia turisteja, jotka eivät oman äidinkielensä lisäksi juuri muuta puhu. Heidän kanssaan kommunikointi onkin oiva motivaattori opetella espanjan sanoja ja sanontoja. Käyn nyt toista kurssia espanjaa, eikä siinä ole ilmennyt (ainakaan vielä) mitään ylitsepääsemättömän vaikeaa. Espanja ei kielenä taida muutenkaan olla mistään vaikeimmasta päästä. Lisäksi ranskan osaaminen on huomattava etu, kun opetellaan esimerkiksi uusia verbejä (ovat aika samannäköisiä näissä kielissä). Kielioppiasiat omaksun myös nopeasti, monet kielioppiin liittyvät termit kun ovat tuttuja muista kielistä ja kielitieteen opinnoista.

Venäjän kurssitkin olen yliopiston kielikeskuksella suorittanut, mutta niillä ei ole pahemmin kehumista. Rehellisesti voin sanoa, että en muista juuri yhtään mitään. Kirjaimet ehkä joten kuten ja ääntämisen. Ja jotain ihan pieniä juttuja, kuten verbien etuliitteitä... Jo venäjän kurssien loppuvaiheessa huomasin, että kaikki sanat alkoivat kuulostaa ja näyttää silmissäni aivan samoilta. Ei siis ihmekään, etteivät ne kovin hyvin ole jääneet mieleen. Uskon (ja toivon) kuitenkin, että tarvittaessa voin palautella huomattavastikin asioita mieleeni, jos vain tahdon. Tahtominen onkin sitten toinen juttu. Esimerkiksi Pariisissa venäjään tuskin törmää yhtä tiheästi kuin täällä Itä-Suomessa, joten parempi jättää se niille, jotka sitä oikeasti osaavat.

Haitaksi ei liene kuitenkaan, että voisin muutaman venäjän sanan tahi fraasin ulkoa opetella. Voisi vaikkapa raapustaa jonkinlaisen muistilistan, mihin kerätä eri kielillä yleisimpiä asiakaspalvelussa tarvittavia lauseita. Sanalistat ovatkin tulleet tässä tämän talven aikana tutuksi, kun lähes joka tulkkaustunnille pitää jonkinmoinen lista pykätä. Ja hyvä niin. Kun on valmistautunut, ja jotain on paperillakin, itse (suorittamis)tilanne jännittää paljon vähemmän ja kaikki sujuu omalla painollaan. Tämän lähestymistavan voisi ottaa mukaan Disneylandiinkiin.