Taiteiden tayteinen vapaapaiva

Ominaiseen tapaani nousin jo aikaisin aamulla (yhdeksan aikoihin, taalla se on aikaista iltavuorolaiselle!) ja aamupalan jalkeen suuntasin RERiin. Toteutin nyt suunnitelma B:n, jonka kehittelin siis viimeviikkoisen Versailles'n vierailun vaihtoehdoksi. Lisasin siihen viela pari vierailukohdetta, kun alkavat nuo vapaapaivat jo hieman vaheta...

Saavuin Chateau Rougen asemalle, josta oli opasteet Montmarten kukkulalle ja siella kokottavalle Sacre Caeurille. Nousu oli jyrkka, portaita monta, mutta maisemat sen arvoiset. Hetken jonotin kirkkoon sisaan, napsin maisemakuvia satojen muiden turistien tavoin ja siirryin viereiselle Place du Tertrelle. Montmartren kaupunginosa on ollut ja nayttaa yha olevan boheemin elaman, taiteilijoiden koti. Aukiolla oli ravintoloita, mutta mika hienointa, taiteilijoita myymassa JA ttekemassa taidettaan! Oli maisemamaalaria, silhuetinleikkaajaa ja muotokuvanpiirtajaa. Pienen taideteoksen saattoi ostaa itselleen kymmenella eurolla, isoimmista pyydettiin satoja euroja. Tuntuivat monet taitelijat hyvaksyvan luottokortitkin maksuvalineena...

Laskeuduin kukkulalta alas idyllisia pikkukujia pitkin aina maineikkaalle Boulevad de Clichylle asti, jossa minut yllatti eraan tietyn alan liikkeiden runsas tarjonta. Samaisella kadulla seisoo myos Moulin Rouge, josta nappasin vain nopean kuvan ennen kuin painuin viereiseen ruokakauppaan ostamaan lounasta. Salaattini ja kolmioleipani kanssa siirryimme metrolla Eiffel tornin kohdalle Seinen vastakkaiselle rannalle, Palais de Chaillot'lle, josta saa komeimmat kuvat Eiffelista.

Sitten suuntasinkin jo paivan varsinaista vierailukohta kohti eli Centre Pompidoulle. Museokeskuksen pihalla ja lahimaastossa oli monenlaista katutaiteilijaa. Aurinko hieman paistoi, joten jain itsekin hieman paistattelemaan ja ihmettelemaan pihalle. Ja kuin sattumalta, eras koomikko-miimikko-taikuri, mika lie, oli aloittamassa show'taan. Ihmisia kertyi ymparille yha enemman ja ukko todella oli hauska. Heitinpa sitten parieurosen vaivan palkaksi halle, kun tiesin, etten joutuisi kuitenkaan maksamaan sisaanpaasymaksua Pompidouhun.

Itse Pompidou-keskus on rakennuksena jo hieman poikkeava museo, se kun ei ole mikaan vuosisatojen takainen polyttynyt kivikasa, vaan kiiltelevaa lasia. Hauskinta rakennuksessa on se, etta liukuportaat on sijoitettu rakennuksen ulkopinnalle ja niin myos suurin osa putkista. Ideana on pitaa rakennuksen sisatilat mahdollisimman tyhjina itse taiteelle. Ja kyllahan sielta loytyikin ihmeteltavaa... Hieman eri meininki kuin Louvressa! Loytyi Picassoa, Matissea ja monta muuta kuuluisaa modernistia. Pongasimpa pari suomalaista suunnittelijaakin ja heidan tuolinsa.

Sankarmiesten suhteettomuus

Viikonloppuna näytettiin televisiossa Spiderman 1 ja 3. Ykköstä ei tarvinnut enää ties-monennenko-kerran katsoa, on jäänyt ennenkin kesken, tylsähän se on. Mutta kolmonen oli uusi tuttavuus. Niin kuin kaikista leffoista, löysin tästäkin ties miten paljon epäloogisuutta, mutta ei siitä sen enempää.

Kaikista supersankareista itse haluaisin mieluiten olla Supermies, sillä hän on kaikista supersankareista selkeästi vahvin, nopein ja muutenkin paras. Huippukuulo ja röntgennäkö ovat verrattomia ominaisuuksia, joita muilla sankareilla ei ole. Hänen ominaisuutensa eivät ole kiinni teknisistä laitteista, kuten Batmanin, eikä hänen voimansa ehdy tosin kuin Spidermanilla joskus. Ja hän voittaa pahikset yksinkin, eikä tarvitse seurakseen joukkiota muita sankareita, kuten Ihmeperheessä tai X-menissä. Lisäksi hän osaa lentää ihan omin avuin - voisiko olla parempaa?

Ainoa heikkous Supermiehellä on kryptoniitti. Sitä kammoksun kuin maanantaiaamua: se pilaa tunnelman heti, kun on olemassa uhka sen läheisyydestä. Sen käyttö on epäreilua. Supermies ei voi itse sille mitään: hänestä tulee täysin voimaton, hän ei toimi edes tavallisena ihmisenä silloin, vaan muuttuu sairaaksi, täriseväksi käppänäksi.

Joensuussa oli männä viikolla vuosittainen ranskalaisen elokuvan viikko. Ehdin leffaan vasta lauantaina, jolloin esitysvuorossa oli Gainsbourg - vie héroïque. Päähenkilössä, kuuluisuuteen ampaisseessa juutalaismuusikossa oli paljon supersankarin, idolin, aineksia. Elokuva pohjautuu Gainsbourgin elämään löyhästi. Juutalaisvainoista ja isäpapan hyväksynnän kerjäämisestä vinksahtanut hörökorva kuvataan elokuvassa taiteilijasieluisena naistenmiehenä. Vähän samantyyppinen hahmo kuin James Bond siis: naisia riitti, ja kaikkia heitä hän rakasti syvästi, kunnes tuli uusi ja kiinnostavampi tilalle, ja samalla hän tekee sitä itselleen tärkeää työtään.

James Bond nyt on legenda sinällään. Vaikka action-leffoista muutenkin pidänkin, niin ainainen sovinismi bondeissa kyllä pännii. Uudemmat bondit eivät ole paljon vanhempia parempia, ainakaan mitä tulee naisten arvostamiseen. Bond on (ainakin) kertaalleen ollut naimisissa, mutta jo samaisessa leffassa vaimo ammutaan ennen kuin sulhaspari pääsee edes häämatkalle.

Kaikille länsimäisen kulttuurin miespuolisille sankareilla tuntuukin olevan yhteistä se, että he eivät kykene tai halua sitoutua naisiin. Elävät niin vaarallista elämää, ettei se sovi naisille... Läheisin naispuolinen nainen supersankareille on äiti tai äitihahmoa edustava nainen (Bondilla M).

Johanna Sinisalo kirjoittaa sarjakuvien naisista näin (Ruutujen välissä – näkökulmia sarjakuvaan / toim. Herkman Juha, s. 154) :

"Perinteisten seikkailusarjakuvien naiset ja heidän suhteensa seksiin voidaan jakaa kahteen:
1) "hyvä nainen": sankarin vaimo tai rakastettu. Viaton, siveä, taipuisa luonteeltaan. Sankari pelastaa hänet vaarasta, auttaa häntä. Kuvataan vähäpukeisesti vain vahingossa tai pakotettu siihen.
2) "paha nainen": usein rikollinen, saattaa pohjimmiltaan olla hyväsydäminen; avoimesti seksuaalinen, esiintyy vähäpukeisena oma-aloitteisesti; voimakas, käskevä luonne. Sankarin on voitettava hänet. "

Ylemman kategorian naiset ovat niitä iki-ihania tyttöystäviä, heikkoja mummoja sekä pullantuoksuisia äitihahmoja. Alempi naishahmo taas on selkeästi uhka miehiselle ylivoimalle. Naisen toimivin ase on hänen vartalonsa. Tällaiset sankarittaret ovat tuttuja niin sarjakuva- kuin elokuvamaailmasta (Bionic Woman, Lara Croft). Heilläkin on vaikeuksia pitää parisuhdetta yllä, sikäli kuin semmoista edes haluavat. Miesten riippumattomuus ja haluttomuus sitoutua tuntuu kuitenkin olevan hyväksytympää. Enkä kyllä ymmärrä miksi... Eikö supersankareilla tai yksinäisillä susilla ole tarvetta sosiaaliseen tukiverkkoon, ovatko he niin vahvoja, etteivät tarvitse toista rinnalleen?

Kahvikulttuurista

Mitä tehdään yksin aamuisin, kaverin kanssa päivällä, perheen kanssa arkisin ja sukulaisten kanssa juhlissa?

No juodaan tietenkin kahvia.

Suomalaiset ovat kahvihullua kansaa. Kahvia juodaan aamupalalla, kahvitauoilla, pullan kanssa ja jopa ruoan päälle jälkiruoaksi. Mummoillekin juotetaan kahvia. Uni kun tulee muka paremmin kahvin jälkeen. Ei mee jakeluun, sillä kahvin sisältämän kofeiininhan pitäisi piristää...

Ymmärrän kyllä, että kahvi on, siinä missä tupakka ja viinakin, erittäin koukuttava aine sekä fyysisesti että sosiaalisesti. Kahvia juodaan, koska sitä on aina juotu. Kaikkialla ei edes tarjoilla kahvin sijaan teetä. Monet saavat vakavia vieroitusoireita, tai aamu ei heillä lähde lainkaan käyntiin, jos eivät saa aamulla pannullista tuoretta kahvia.

Kahvi kuuluu aikuisuuteen. Lapset eivät pidä sen mausta, eivätkä kaikki aikuisetkaan, mutta silti sitä pitää ruveta juottamaan mummolassa joka ikiselle paikalla olijalle. Teen juojat ovat monessa kyläpaikassa kummallisia friikkejä, joille pitää varta vasten keittää erikseen kuumaa vettä.

Meidän suvussa juodaan teetä. Kahvittelijoitakin on, ja itsekin sitä juon, jos teen keittäminen on liian vaivalloista. Välillä kahvilla on kiva herkutella, mutta säännöllisen kahvittelun olen joutunut jättämään. Vatsani kestää joten kuten kahvia, mutta pää ei senkään vertaa. Väsyneenä kahvi saattaa vain pahentaa olo tilaa. Taidan olla hieman kofeiiniherkkä...

Yksi kuppi silloin tällöin menee, mutta jatkuva lipittäminen ei minun mielestäni ole millään muotoa fiksua touhua. Onko järkevää käyttää ainetta, josta ei kuitenkaan hyödy mitään, kun on jo niin immuuni kofeiinille? Eikö kaveria voi tavata ihan ilman kahvikuppostakin? Miksi suomalainen ei pääse sängystä ylös ilman joka aamuista mustaa myrkkyään, olisiko kannattanut mennä nukkumaan aikaisemmin? Eikö olisi kiva, ettei vatsaa närästäisi?

Itse saan tarpeeksi virtaa ihan vain nukkumalla hyvin, syömällä hyvin ja pitämällä vähän taukoa, jos ei jaksa. Nämä ovatkin vaikeita ja henkilökohtaisia kysymyksiä. Osittain kaikki on myös kulttuurisidonnaista: kahvi vain kuuluu tärkeänä osana kanssakäymistämme. Osaavat muutkin kansakunnat juoda kahvia. Suomalaiset vain sattuvat olemaan äärimmäisyyksien kansaa ja monilla kahvin juonti tuntuu vallanneen koko elämänalan. Ja tähän voisi joku väittää, että onhan sitä huonompiakin tapoja tuhlata rahansa ja terveytensä...

Luxembourgilaisessa hotellihuoneessa oli tarjolla vihreää ja mustaa teetä, kaakaota sekä tietenkin kahvia.

Suomikuvaa

Maanantaina oli Kalevalan päivä ja suomalaisen kulttuurin päivä. Vaikken yleensä kaunokirjallisuutta vapaa-ajallani lue, Kalevalan luin joskus lukiossa ihan omaksi ilokseni. Tykkäsin siitä kovasti ja suosittelen sitä kaikille suomalaisille. Kalevalan kieli on oma lukunsa, mutta jotenkin löysin eepoksesta myös omanlaatuista suomalaista huumoriakin. Siis sellaista huumoria, jota syntyy vain, kun kaikkensa yritettyään kaikki menee kuitenkin päin honkia. Kalevala on täynnä tarinoita epäonnistumisesta. Jotain perin supisuomalaisen melankolista siis. Vaikka Kalevala kuvaa enimmäkseen itäsuomalaisia perinteitä, uskon, että meitä kaikkia suomensukuisia yhdistää samanlainen mentaliteetti. Germaanisista piirteistämme huolimatta meissä virtaa slaavilaista verta, joka tuo luonteeseemme tietynlaista analyyttisyyttä ja hiljentymisen taitoa.

Ulkomaille matkustaessa ei kuitenkaan sovi olla liian hiljainen, ettei jää vain sivusta seuraajaksi. Suomeen lomailemaan saapunut ystäväni kertoi innoissaan uusista kolumbialaisista kavereistaan, jotka hän oli tavannut Ranskan Nantes'ssa. Suomalainen ja kolumbialainen, eri maanosat, täysin eri kielet, yhteisenä tekijänä ranska ja Ranska, ja tulevat niin mukavasti toimeen. Ystäväni tuntuu olevan täysin hullaantunut latinalaisesta elämäntyylistä muutenkin. Suomalaisena hän haluaa kuulla elämästä Etelä-Amerikassa, kolumbialaisille ystäville Suomi on jotain eksoottista. On suomifaneja ranskalaisissakin: ystäväni nantesilainen naapuri on innokas suomalaisen musiikin kuuntelija. Korpiklaani-nimisestä yhtyeestä en ollut minä kuullut ennen Puolassa käyntiäni, eräs toinen ystäväni taas kertoi italiaisesta harpistista, joka kuunteli Korpiklaania, ja nyt tämä nantesilainen nainen, jonka lempiyhtyeisiin kuuluu Korpiklaani. Siis mitä ihmettä? Suomalaista kulttuuria viedään maailmalle ilman, että keskivertohärmäläinen tietää siitä mitään.

Joka tapauksessa oli kahvilla käydessämme erittäin mukava kuulla ystävältäni ranskalaisesta elämisestä ja jo pitkälle edenneestä ranskalaisesta keväästä. Ystäväni, jonka tunnen yhteisiltä ranskan kursseilta, työskenteli jo kerran aiemmin Nantes'ssa ja halusi välttämättä palata sinne takaisin. Nyt hän käy siellä yliopiston kielikursseja. Toivon mukaan hän viihtyy Ranskassa vielä kesän yli, niin voisin käydä moikkaamassa häntä ihanassa rannikkokaupungissa Nantes'ssa. Hänen kertomiensa juttujen perusteella jaksan uskoa, että minäkin vielä ihastun Ranskaan. Suositteli hankkimaan alennuskortin junaliikennettä varten, vielä kun olen alle 25-vuotias.

Soittoniekka Kultaisen teehuoneen koristeena Potsdamissa

Espanjan tunnilla meillä tuli ensimmäistä kertaa vastaan rakenne, joka aiheutti hieman ylimääräistä aivojumppaa. Suurimmalla osalla kurssilaisista ilmiö tuntui menevän täysin yli hilseen. Sama kieliopillinen ilmiö on tuttu minulle ranskasta, joten jotensakin osasin muodostaa ajanmääreellisen lauseen preesensiin, vaikka suomeksi sama lause muodostettaisiin perfektillä. Ongelmia suomalaisille aiheuttaa yksinomaan se, että suomen kielen "perfektille" on itse asiassa annettu väärä nimitys. Tosiasiassa perfekti tarkoittaa jotain täydellistä, loppuun saakka suoritettua. Suomen perfekti taas ei aina ole loppuun asti suoritettua, kuten lauseessa: Olen asunut Espanjassa viisi vuotta. Riippuen siitä, asuuko ko. henkilö yhä Espanjassa vai onko hän kenties jo muuttanut muualle, lause voidaan kääntää espanjaksi (tai ranskaksi) joko preesensiin tai perfektiin. Tässä havainnollistavat esimerkit (ja jos on kirjoitusvirheitä, niin suokaa anteeksi, en ole näiden kielten mestari):

Jos asun edelleen Espanjassa, pitää minun sanoa:
Hace cinco años que vivo en España. / Il fait cinq ans que j'habite en Espagne.

Jos olen asunut Espanjassa, mutta en asu enää, pitää minun sanoa:
He vivido en España durante cinco años. / J'ai habité en Espagne pendant cinq ans mais maintenant j'habite en France, bien sûre.

Jostain syystä suomalaisen on vaikea erottaa näitä kahta mahdollisuutta toisistaan. Eikä siitä voi moittia, sillä kielellä on tapana muokata maailmankatsomustamme ja tajuntaamme. Asioita, joita ei voi kuvailla sanoin, on vaikea myös ymmärtää. Kieli on siis erittäin tärkeä osa kulttuuriamme, eikä sitä pidä väheksyä.

Kulttuurishokista

Pallontallaajien keskustelusta on ollut paljon iloa ja hyötyä. Samaten viimevuotinen tekstiketju on ollut hyödyllinen, kun yrittää miettiä, mihin kaikkeen pitää Disneylle ja Ranskaan lähtiessä varautua.

Saksaan vaihtoon lähtiessäni kävin kuuntelemassa luennon kulttuurishokista. Shokki on kuulemma sitä syvempi mitä erilaisemmat lähtö- ja kohdekulttuuri ovat. Tämä oli jo entuudessaan tiedossa ja ihan ymmärrettävää. Luennon perusteella osasin siis varautua siihen, että jossain vaiheessa vaihtoa tulisi olemaan sellainen olo, että kaikki kaatuu niskaan ja kaikki ärsyttää. Sellaista ei kuitenkaan tullut. Ainakaan kovin vakavana eikä varsinkaan niin, että se olisi jotenkin johtunut siitä, etten ollut kotona. Ärsytti muuten vaan, ihan normaalia siis. Paluukulttuurishokki-käsite oli minulle kuitenkin vieraampi.

Paluukulttuurishokki oli Saksasta palatessani paljon pahempi kuin sinne mennessä. Saksalainen kulttuuri eivätkä ihmiset juurikaan eroa suomalaisista, joten tunsin oloni hyvin kotoisaksi. Kesän aikana tapahtunut ero silloisesta poikaystävästäni aiheutti kuitenkin sen, että takastulo Suomeen oli kaikkea muuta kuin odotettu. Olin alkanut viihtymään Berliinin ilmapiirissä, saanut sieltä kavereita ja kesä oli vielä parhaimmillaan. Suomessa odotti vain koulun alku kandiseminaareineen, pimenevät päivät sekä riitapesäke. Lisäksi suomen kielen kuuleminen ympärillä ärsytti minua suunnattomasti ensimmäisten parin viikon aikana. Se, ettei voinut enää huudella suomeksi mitä sattuu, ärsytti sekä aiheutti jopa pienen tapahtumaketjun, jonka seurauksena olen nyt erittäin onnellisessa parisuhteessa.

Tänä kesänä ei toivottavasti tapahdu mitään noin dramaattista suhderintamalla, mutta kielen kanssa tulee kuitenkin olemaan joka tapauksessa kestämistä. Ensiksi on opittava elämään ympäristössä, jossa ei kaikkea ymmärrä, ja sitten kesän lopuksi pitää taas asennoitua siihen, että ymmärtää sellaistakin mitä ei haluaisi kuulla.

Ranska on muutenkin varmasti erilainen kokemus kuin Saksa. Ainakin minulle, sillä jo heikompi kielitaito asettaa haasteita. Jaksan kuitenkin luottaa siihen, ettei suurempia kulttuurellisia yllätyksiä ole tiedossa. Ja paljonhan jo säästää hermoja, kun pitää ennakkokäsitykset alhaisina, aistit hereillä eikä oleta yhtään mitään, vaan ottaa asioista ihan oikeasti selvää. Ja tyhmiäkin valintoja ja kysymyksiäkin saa tehdä!

Varsovan Kulttuurin ja tieteen palatsi kesällä 2009. Teimme pienen ekskursion kavereiden kesken Puolaan, ja oli pieni shokki törmätä näin korkeaan rakennukseen heti asemalta ulos päästyämme.