Mikähän siinä on, että vaikka tietää hyvinkin tarkalleen, miten pitäisi kirjoittaa, ei kuitenkaan saa kuin vaivoin aikaiseksi tekstiä, jonka pitäisi vain virrata näyttöpäätteelle. Ei auta vaikka ohjeet ja niiden tarkoituksen ymmärtäisi, aihe olisi mukava, olisi aikaa kirjoittaa ja muutenkin olosuhteet olisivat otolliset täydelliselle luomukselle. Jostain syystä en vain saa kasattua tietoa, taitoa ja motivaatiota yhteen.
Jo peruskoulussa käytetään tuntikausia kirjoittamisen opettamiseen. Ei siis vain kirjoittamiseen konkreettisena tekemisenä (miten kynää pidetään kädessä, miten lauseet muodostetaan), vaan kirjoittamiseen niin, että saadaan aikaiseksi kauniita, eheitä ja hyviä tekstejä. Lukiossa ja yliopistossa viimeistään kirjoittamisen pitäisi olla hallussa, varsinkin kun opiskelee niinkin tekstikeskeistä alaa kuin vieraat kielet ja kääntäminen. Kymmenien ellei satojen essee-, kirjoitelma-, aine- ja tutkielmakirjoitusten jälkeen voisi kuvitella, että kirjoittaminen luonnistuisi. Mutta ei.
Tarkoistakaan kirjoitusohjeista ei ole hyötyä, jos aihe on uusi tai muuten vain outo, tai kirjoittajalta vain puuttuu motivaatio. Itselläni työn hidas eteneminen johtuu useimmiten viimeisestä vaihtoehdosta. Tai sittenkin ehkä jostain aivan muusta syystä. En ole koskaan ollut liirumlaarum-tekstien ystävä, vaikka sellaisiakin on joskus tullut kirjoiteltua olosuhteiden pakosta (pakko saada tietty määrä sivuja täyteen). Pidän tiivistämisestä ja haastan itseäni mieluiten siinä, miten pienessä tilassa saan ilmaistua mahdollisimman paljon asiaa.
Mutta kun ranskan esseen ohjeeksi on annettu kirjoittaa 5-7 sivua, niin silloin kirjoitettava vähintään 5 sivua. Ja kun hyvä gradu on vähintään 80 sivua, niin silloin on kirjoitettava vähintään 80 sivua. Molempiin on olemassa hyvät ohjeet. Ranskan dissertationiin jopa hieman liiankin tarkat, kun taas graduja voi kirjoittaa useammankin ohjeen perusteella. Kaikki ohjeet ovat kuitenkin vain ohjenuoria, joiden avuilla pitäisi syntyä toimiva ja hyvä teksti.
Ongelmallisinta on se, että kun yrittää kirjoittaa mahdollisimman paljon jostain tietystä asiasta, hukkaa itsensä. Hukkaa punaisen langan, tai mikä pahinta, huomaa, ettei sitä lankaa koskaan ollutkaan. Toisaalta tämä on ihan hyvä asia: joutuu tarkastelemaan omaa kysymyksen/ongelmanasetteluaan uudestaan, muokkaamaan tekstiä, hakemaan lisää tietoa ja kirjoittamaan lisää. Joskus tuntee uponneensa loputtomaan suohon. Mutta loppu tulee suollekin viimeistään deadlinen koittaessa. Silloin kauhotaan väkisin takaisin pinnalle ja huokaistaan helpotuksesta, kun vihdoin saadaan happea.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti