Elämäni naiset

Ukon vanhemmat kävivät meillä perjantaina ensimmäistä kertaa, vaikka ollaan asuttu yhdessä jo yli vuosi. Kauanhan se veikin, vaikka välimatkaa on autolla vain 20 minuuttia. Kyse ei ole siitä, etteikö hänellä olisi hyvät välit vanhempiinsa, päinvastoin. Hän käy porukoillaan lähes päivittäin - työmatkalta poiketessaan ja auttelemassa milloin missäkin. Suhde ei perustu vain lähimmäisenrakkauteen vaan myös puhtaaseen agraariseen työntekoon. Itselläni ei ole aivan niin pakottavaa tarvetta olla tekemisissä omien vanhempieni kanssa.

Äitini on minulle kuitenkin suuri esikuva. Hän ei ehkä ole veroyhteiskunnan kannalta paras malli (korkeakoulutuksesta huolimatta hoitaa lapsiaan kotonaan, eli ei tuota verotuloja valtiolle), mutta äidin roolin hän on hoitanut hyvin, ja meistä viidestä lapsesta on kasvanut ihan kelvollisia. Meillä noudatettiin kotona melkoisen vapaata kasvatusta, joten monia asioita on jäänyt oppimatta ja kokematta. Monet asenteet ja ajatusmallit ovat kuitenkin siirtyneet jälkipolvelle ns. hiljaisena tietona. Paras äitini antama neuvo lienee olla tekemättä lapsia, ennen kuin on ollut vakitöissä vähintään vuoden, että saa mahdollisimman korkeaa äitiyspäivärahaa.

Toinen vahva persoona nuoruudestani on äitini täti. Tuosta sukuhaarasta löytyy myös muita kovapäiviä naisia - ja miehiä. Täti teki pitkän uran biologian ja maantiedon opettajana eikä koskaan hankkinut perhettä. Sen sijaan hän matkusteli paljon, ja vei minutkin mukanaan Maltalle, kun olin vain 11-vuotias. Kesälomaillessamme äitini kotitilalla täti hoito koko meidän suurelle sakille ruoat pöytään. Aivan viimeisimpiin vuosiinsa saakka hän leipoi meille mansikkakakkua, syötti meille avokadoja, teki nokkoslettuja ja niitä kuivakoita pullia, joissa ei tainnut juuri olla rasvaa tai sokeria. Tuolloin hänen ruokansa tuntuivat hassuilta, mutta myöhemmin olen oivaltanut, kuinka terveellisiä ne kaikki hassulta kuulostavat kasvit, kuten lipstikat, kyssäkaalit ja mangoldit ja muut viritelmät olivatkaan. Tädin kuoleman jälkeen äidin kotipaikan kunto on romahtanut silmissä, eikä kukaan ole huolehtinut enää vuosiin viinimarjapensaista, puhumattakaan mansikkapenkeistä.

Lukion saksan opettajani lienee suurin yksittäinen "syypää" siihen, että aloin opiskelemaan saksaa. Olin viehättynyt kielestä jo yläasteella, mutta lukion saksan tunneilla minuun puri varsinainen saksakärpänen. Tämä nainen osasi opastaa meidät suoraan saksan kielen ytimeen, eli sanojen merkityksiin, niiden yhteispeliin ja muutenkin saksalaiseen ajattelutapaan. Enää eivät pitkät ja raskaat saksankieliset sanat olleet vain kirjainmöykkyjä, vaan muodostivat järkeviä kokonaisuuksia - jonossa. Kuri oli kova, mutta vain niin saksan epäsäännölliset verbit ja adjektiivin taipuminen syöpyivät taivutusmuotoineen ikuisiksi ajoiksi muistiini. Kaiken kukkuraksi opettaja harrasti kilpatanssia, ja tuli oppitunnille välillä kädet itseruskettavasta tummina. Nykyään törmäilen häneen silloin tällöin yliopistolla, hän käy siellä japanin tunneilla. Ikuinen oppija siis!