Joskus ihmisellä on liian suuret luulot itsestään. Kaikesta huolimatta sitä haluaa kuitenkin vain tehdä parhaansa, että voisi edes joskus olla ylpeä itsestään.
Tämä on allegoria sunnuntaisesta hiihtoretkestämme ja sen aiheuttamista tuntemuksista:
Olipa kerran valtakunta, jossa kaikki oli erinomaisen hyvin. Eräänä päivänä kuningas sai kuitenkin kuulla, että valtakunnan laidalle oli muuttanut asumaan lohikäärme. Koska valtakunnassa oli kaikki niin hyvin, oli kuninkaasta tullut hyvin vaativainen. Hän ei suvainnut minkäänlaisten hirviöiden mellastaa omilla maillaan pilaamassa valtakuntansa hyvää mainetta. Kuningas päätti surmauttaa lohikäärmeen ja kutsui koolle valtakunnan parhaimmat miehet. Mitään palkkiota kuningas ei kitsaudessaan suostunut lohikäärmeen surmaajaalle maksamaan, mutta lupasi surmaajalle mainetta ja kunniaa.
Lohikäärmeen luolalle oli pitkä matka. Matkan taittamiseen ja hirviön surmaamiseen tarvittaisiin rohkea ja riski ritari. Lohikäärmeen surmaajiksi ilmoittautuikin liuta monenkirjavaa valtakunnan kansalaista, mukanaan niin urheita ritareita kuin tavallisia talonpoikia. Myös eräs nuori sepän oppipoika sai kuulla kuninkaan toiveesta surmata lohikäärme. Oppipoika ilmoittautui mukaan taistoon, vaikka monet häntä siitä varoittelivatkin. "Ei noin nuoresta ja pienestä ole näin pitkälle ja vaaralliselle matkalle", sanoivat isot ja rohkeat ritarit, jotka olivat jo kokeneita ratsumiehiä ja tappaneet lohikäärmeitä aiemminkin. Nuori oppipoika päätti kuitenkin näyttää kykynsä ja valmistautui matkaan parhaansa mukaan. Olihan hänellä paljon kokemusta miekan käytöstä ja pitkien matkojen ratsastamisesta. "Kuinka hienoa olisikaan sanoa tappaneensa oikean lohikäärmeen", hän ajatteli. Taitavana kengittäjänä hän kengitti isänsä vanhan konin, takoi itselleen kiiltävän haarniskan ja terävän miekan sekä harjoitteli miekkailua ahkerasti päivittäin.
Taistoon lähdön päivä koitti. Kokeneilla ritareilla oli uljaat ratsut, vankkarakenteiset haarniskat ja pitkät keihäät. Talonpojat lähtivät liikkeelle hieman vaatimattomin varustein, mutta hekin näyttivät valmistautuneen haastavaan matkaan hyvin eväin. Nuori oppipoika näytti kuuluvan joukkoon, mutta syvällä sisimmässään hän tiesi, ettei ehkä olisi näiden vahvojen uroiden veroinen. Matka lohikäärmeen luolalle todellakin tuntui pitkältä, ja hiljalleen joukosta alkoi talonpoikia jättäytyä matkasta pois. Heillä oli maatila hoidettavana ja lapset ruokittavana, joten he päättivät kääntyä takaisin. Nopeimmat ratsastajat kulkivat jo kaukana pääjoukkion edellä. Nuori oppipoika tunsi yhä olevansa voimissaan ja iloitsi jo mielessään siitä hetkestä, jolloin hän kukistaisi lohikäärmeen.
Matkan puolivälissä joukkiota vastaan tuli kuitenkin yksinäinen ratsastaja. Hänellä oli uutinen kerrottavanaan. "Lohikäärme on lyöty!", hän julisti kovaan ääneen. Monet vanhoista ritareista halusi kuitenkin nähdä kukistetun lohikäärmeen, joka kuuleman mukaan oli hirmuisempi kuin yksikään muu lohikäärme koskaan aiemmin. Nuori oppipoika musertui uutisesta kuitenkin kovin ja pysäytti ratsunsa. "Ei minun kannata enää jatkaa matkaa", hän ajatteli ja päätti, että ehkä hänen on hyvä olla vain sepän oppipoikana eikä haaveilla lohikäärmeen surmaajan tittelistä. Vaikka oppipoikaa harmitti tuolloin kovin, kertoo hän yhä tänä päivänä tarinaa siitä joukkiosta, joka lähti surmaamaan hirmuista lohikäärmettä. Hän kertoo ylpeänä, että ainakin hän teki parhaansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti