Tunteettomuuksia

En nukkunut viime yönä kovinkaan hyvin, ja heräsin aamulla jo aikaisin hirveine silmäpusseineni, päänsärkyineni ja lihaskipuineni. Vähäinen ja heikkolaatuinen uni ei johtunut Suomen jääkiekon maailmanmestaruusjuhlinnasta. Tai oikeastaan johtui. Voitto ei aiheuttanut minussa juuri minkäänlaista tunteenpurkausta, mutta voitosta johtunut välikohtaus kylläkin sitäkin enemmän.

Pelin ja jälkilähetysten jälkeen lähdimme käymään torilla. Jo korttelien päästä kuului iloista huutoa, torvien tööttäystä ja laulantaa. Torilavalle oli kokoontunut useita kymmeniä ihmisiä, ja lavan edessä näitä juhlijoita seurasi vähintään toinen moinen yhtä riehakasta väkeä. Kaikki olivat iloisia, liput liehuivat ja kaljatölkit sihahtelivat Maammelaulun, Den glider inin ja muiden lätkäbiisien tahtiin. Minua lähinnä palelsi ja väsyttikin vähän.

Mutta sitten tapahtui jotain, joka aiheutti minussa valtavan ahdistuksen tunteen. Aivan parin metrin päästä meistä oli torilavan kattoa kannatteleva noin viisimetrinen tolppa, johon kaksi nuorukaista kiipesi kilpaa jo toistamiseen. Toisella kiipeilykerralla toinen heistä putosi aivan neniemme eteen. Kuului vain rusahdus ja mätkähdys.

Torin laidalla päivystäneet poliisit olivat hetkessä paikalla. Juhlinta jatkui koko ajan. En voinut enää katsoa, vaan siirryimme sivummalle. Minun piti päästä istumaan. Vähän ajan päästä myös kaksi ambulanssia saapui paikalle. Pudonnut poju poltteli tupakkaa maassa mahallaan maaten, sillä hänen jalkansa olivat murtuneet. Kun hänet saatiin nostettua paareille, ympärillä olevat ihmiset taputtivat innoissaan käsiään. Varsinainen arjen sankari. "Vaikka tekee kipeää niin ei haittaa". Kyllä se minun mielestäni haittaa, kirosin ääneen ja mielessäni, kuinka tyhmiä ihmisten pitää olla. Ikimuistoinen mestaruusjuhla - ainakin tuolle miehelle, jolla on edessä vuosien kuntoutus.

Olen jo jonkin aikaa epäillyt, että olen keskivertoa tunteettomampi ihminen. Esimerkiksi kerran kommentoinystävälleni, joka oli juuri kuullut rakkaan kissansa kuolemasta, että ymmärrän, miltä hänestä tuntuu, olinhan itsekin juuri kokenut läppärini pimahtamisen. Tiedän, että se oli kylmästi sanottu, mutta tarkoitus olikin vain keventää ilmapiiriä. Kaiken kukkuraksi, en ole eläinihmisiä. Ystäväni kuitenkin tuohtui silmittömästi kommentistani, hänen mielestään kun eläin on ihan eri asia kuin joku tietokone. Olen eri mieltä siinä mielessä, että asioihin/ihmisiin/eläimiin voi kukin kiintyä omalla tavallaan, ja menettäminen on aina yhtä suuri tuska, olipa kyseessä sitten kissa tai läppäri. En kuitenkaan jatkanut väittelyä aiheesta, sillä eläimiin liittyvät tunteet menevät joskus jopa fiksuilla ihmisillä normaalin järjenjuoksun edelle.

Ukko tuli kotiin vähän ennen viittä aamuyöllä. Olivat kuulemma käyneet vielä istumassa serkun luona - edelleen mestaruutta juhlien. Hän kysyi minulta, olinko vihainen hänelle. Miksi ihmeessä olisin? Koska hän sillä tavalla sekosi. Ai mestaruudestako? Miksi ihmeessä minä toisten juhlinnasta suuttuisin? Kuten todettua, voitto, eikä sen juhlinta aiheuttaneet minussa ilon eivätkä myöskään vihan tunteita. On sitten eri asia, lähteekö juhlinta aivan käsistä ja päätyy sairaalaan. Reilun tunnin päästä herätyskello soi ja ukko lähti töihin. Varmistin vain vielä, että onhan hän ajokunnossa: "Olen olen."

Sen tiedän kuitenkin, että tämänpäiväisessä olotilassa en voisi tehdä kovinkaan laadukkaasti töitä huvipuistossa. Tai ainakin se olisi erittäin raastavaa niin henkisesti kuin fyysisestikin. Kesällä aionkin välttää turhaa valvomista työkykyni säilyttämiseksi: ei ole itseni, asiakkaiden eikä kenenkään muunkaan kannalta hyvä, jos en jaksa hymyillä ja naama on turvoksissa. Jääköön sillä sitten vaikka jotkut elämykselliset yövalvomiset ja reissaamiset Ranskanmaalla väliin, parempi keskittyä siihen, mitä on menossa tekemään.