Joka päivä on prinsessapäivä

Moni nainen ajattelee, että oman elämänsä prinsessana voi olla vain kerran elämässään, hääpäivänään. Tämä ei ole totta. Mietitäänpä asiaa tarkemmin näin Naisten päivän kunniaksi...

Wanhojen tanssit
Suuri osa suomalaisista tytöistä aloittaa kerran lukioaikanaan yhden koulupäivän jo aikaisin aamulla käymällä kampaajalla, meikkaamalla ja pukemalla päälleen vuokratun, itsetekemän, äidin tekemän tai kaupasta ostetun pitkähelmaisen tanssiaispuvun. Puvun ja kampauksen valintaan on käytetty kuukausia, ehkä jopa vuosia. On olemassa sanonta, että 17-vuotiaana nainen on kauneimmillaan. Tästä voidaan kiistellä, mutta kaikesta huolimatta tyttö kuin tyttö tuntee itsensä prinsessaksi wanhojen päivänä. Se on suurimmalla osalla tytöistä ensimmäinen kerta näyttäytyä julkisesti niin juhlavana, mutta viimeiseksi kerraksi sekään ei jää.

Akateemiset juhlat
Akateeminen ura on täynnä hienoja juhlia, joista ensimmäinen on lakkiaiset. Itse halusin hieman sotia omissa lakkiaisissani perinteistä prinsessakuvaa vastaan, joten pukeuduin mustaan jakkupukuun, vaikka kaikilla muilla tytöillä oli hame. Turha ostos tuo puku ei kuitenkaan ollut, moni mekko olisi varmasti ollut.

Yliopistomaailma on pullollaan kaikenlaisia kinkereitä. Yksi juhlavimmista ovat vuosijuhlat. Niin ainejärjestöt kuin ylioppilaskunta järjestävät vuosittain juhlavia tilaisuuksia, joihin dresscode on juhlapuku/tummapuku. Ostin toissavuonna venäjän opiskelijoiden ainejärjestön 35-vuotisjuhliin neutraalin harmaanrusehtavan juhlapuvun (kuvassa). Puvulle on nyt vihdoin tiedossa toinen käyttökerta, kun uusi, yhdistynyt ylioppilaskuntamme juhlii ensimmäistä vuottaan Olavinlinnassa 19.3.

Muiden häät
Suuri osa suomalaisista on vähintään kerran elämässään naimisissa. Jotkut menevät naimisiin vain saadakseen kauan haaveilemansa prinsessahäät, mikä on mielestäni melko surkea syy sitoutua toiseen ihmiseen. Ja vaikkei itse koskaan menisi naimisiin, toisten häihin saa ja pitää pukeutua hienosti, kunhan muistaa, ettei vie huomiota itse morsiusparilta.

Linnan juhlat
Jos ei omasta elämästään tahdo löytyä mitään juhlimista, niin aina kannattaa juhlistaa itsenäistä Suomea 6.12. Jokaiselle vaan ykköset ylle ja tv:n ääreen, skumppalasi käteen ja marssimusiikkia kuuntelemaan. Ja ehkä se kutsu vielä tulee itse Linnaankin...


Juhla- ja prinsessafiilis lähtee kuitenkin hyvin pienistä asioista. Aina voi laittautua vimpan päälle, syödä hyvin ja nauttia hyvästä seurasta. Muita hyviä päiviä tällaiseen ovat: Naisten päivä 8.3., syntymäpäivät, nimipäivät ja niin pois päin... Siivouspäiväänkin saa kummasti säpinää, kun laittaa korkkarit jalkaan, juhlamekon niskaan ja kuvittelee olevansa Tuhkimo, jota odottaa illalla juhlatanssiaiset.

Unen merkitys

Illan virkku, aamun torkku.

Prinsessa Ruusunenkin nukkui yhteen menoon 100 vuotta. Välillä tuntuu, että itsekin voisi kyetä siihen. Täysin riippumatta siitä, kuinka kauan on jo nukkunut, joinain aamuina silmien auki saaminen on tuskallista. Ja jos hetkenkin antaa itselleen periksi, nukahtaa saman tien uudelleen ja alkaa nähdä mitä oudoimpia unia. Näin ainakin minulla.

Seuraavat väittämät eivät pohjaudu mihinkään tiettyyn tieteelliseen tutkimukseen, vaan omat omien kokemuksieni ja sekalaisten lukemisieni yhteispäätelmiä.

Rytmi
Ihmisen uni koostuu syvän ja kevyen unen vaiheista. Kevyen unen vaiheita tulee säännöllisesti parin kolmen tunnin välein, jolloin ihminen näkee unia ja herääminen on todennäköisintä. Aamuherätykset helpottuvat sitä mukaa, mitä säännöllisemmin joutuu heräämään samoihin aikoihin. Usein herään juuri ennen herätyskelloa, sillä oma "biologinen kello" on lähes yhtä tarkka. Aivan kuten ruokailujen kanssa, ihmiskeho nauttii säännöllisyydestä. Jokaiselle on olemassa oma ihanteellinen unenmäärä, ja siihen on syytä pyrkiä päivästä toiseen.

Niin lapselliselta kuin se mahtaakin tuntua, niin joskus on syytä asettaa itselleen nukkumaanmenoaika. Itsellä ainakin on iltaisin, varsinkin pitkien päivien jälkeen, niin yliaktiivinen olo, että rauhoittumisesta ei meinaa tulla mitään. Silloin on vain pakko yrittää rauhoittua ja saada unen päästä kiinni. Pitää vain muistaa mennä ajoissa nukkumaan, että ehtii nukkua sen oikean määrän. Iltaisin alkaa väsyttääkin ihan eri tavalla, kun siihen tottuu.


Määrä
Olen elämäni aikana jättänyt ehkä tasan kerran (tai kaksi) nukkumisen kokonaan väliin. Eli mennyt nukkumaan vasta seuraavana iltana. Univajeisia öitä on ollut sitäkin enemmän, liikaakin. Nuorempana minulla oli tapana istua koneen ääressä siihen saakka, kunnes aurinko nousi ja/tai muu perhe nousi ylös. Nykyään en siihen enää pystyisi - enkä haluakaan, jos ei ole aivan pakko.

Vanhemmalla iällä tulee yhä sellaisia pitkittyneitä iltoja, että nukuttua tulee vain 2-4 tuntia. Yksi tai kaksi univajeista yötä menee vielä, mutta ne alkavat äkkiä painaa tekemisessä. Joskus pitkittyneen univajeen jälkeen havaitsen itsessäni toivottomuutta, alisuoriutumista ja lopulta fyysisiä oireita, kuten hartioiden jäykkyyttä ja sitä myötä myös päänsärkyä. Keskittyminen on nollassa. Ja tämä kaikki joskus vain siksi, että halusi nähdä telkkarista jonkun typerän leffan tai muuta yhtä tärkeää. Juhliminen on erikseen, sillä sitä ei muutenkaan tule tehtyä montaa iltaa peräkkäin.

Laatu
Huonosti nukkuneena ihminen on muita tyytymättömämpi elämäänsä, sopeutumaton muutoksiin sekä lihoo herkemmin. Kuinka paljon parempi paikka maailma olisikaan, jos me kaikki nukkuisimme aina hyvin? Aika mahdoton vaatimus, mutta tietäähän sen omastakin kokemuksesta, miten inhottava on suoriutua jokapäiväisistä tekemisistä, jos väsyttää niin, ettei muuta voi ajatella kuin nukkumista.

Unien näkemistä voi jossain mielessä pitää unen laadun mittarina. Itse näen paljon unia, ja ne ovat välillä niin hurjia ja sekavia, että itseäkin hirvittää. Kaikki eivät kuitenkaan näe tai muista nähneensä unia. Joskus on viikkoja, jolloin näen joka yö mitä hurjempia unia, ja joskus taas pitkiäkin aikoja, kun yöt ovat rauhallisempia. Luullakseni unien määrä lisääntyy sitä mukaa mitä enemmän aikaa minulla on nukkua. Aamun tunnin ovat kaikkein häröimpiä unien suhteen. Pitkät aamu-unet ovat minulle taattu aika nähdä seikkailu-unia, joiden matkakohteena on viime aikoina usein ollut Pariisi (jossa en ole vielä ikinä oikeasti edes käynyt).

Otolliset olosuhteet
Unen edellytyksenä on väsymys. Väsymystä kerääntyy päivän mittaan ahkeroinnista, tarpeellisesta määrästä ulkoilmaa sekä iltatoimien tuomasta rauhoittumisesta. Monesti painotetaan, että esimerkiksi makuuhuoneen tulisi olla rauhallinen, viileä ja hämärä tila, jossa on levollista nukkua. Iltarutiinit ovat tärkeitä myös aikuisille. Liikuntaa, raskasta syömistä ja asioiden pohtimista tulisi välttää muutamaan tuntiin ennen nukkumaan menoa. Tämä kaikki on kuitenkin yksilökohtaista.

Itsehän nukun ihan missä vaan ja milloin vaan, jos tarpeeksi väsyttää. Kerran nukahdin oppitunnille, lukiossa vietin hyppytunnit koisimalla koulun sohvilla, junamatkat menee leppoisasti torkkuen, ja ulkoa kantautuva liikenteen melu vain rauhoittaa. Saksassa ollessani nukutin itseni kuuntelemalla teknoa soittimelta. Lisäksi olen onnellinen siitä, että voin tarvittaessa nukkua korvatulpat korvilla. Esimerkiksi matkoilla äärimmäisen hyödylliset kapineet, nukkuminen kun muutenkin on aina vähän vaikeaa. Kaikki eivät kuitenkaan pysty käyttämään tulppia, sillä ne painavat korvia. Ainoa mikä untani joskus häiritsee, on alakerran naapurit. Keksivät nähkääs välillä, ihan satunnaisiin aikoihin viikosta, ruveta soittamaan musiikkia ja huutamaan niin, ettei nukahtamisesta tule mitään tai sitten uni katkeaa.

Virtahepovauvat unilla Berliinin Zoologischer Gartenilla 2009

Elämä on arpapeliä

Tällainen arpa tällä kertaa: kolme keltuaista kahdesta munasta...

Nyt on sellaiset arpapelikelit, ettei tiedä, millä askeleella tai pyöränpolkaisemalla lentää nenälleen. Jos nyt ei sentään ihan heti sulaisi kaikki lumet pois, että ehtisi vielä hiihtämään tänä talvena...

Melkoista arpomista on myös uimahallilla käynti. Eilen en laiskuuttani jaksanut lähteä, mutta tänään vaivauduin heti aamupalan jälkeen lähihallille. Juuri samaan aikaan hallin ovella odotteli bussilastillinen alakouluikäisiä. Kirosin jo mielessäni, miksen tullut aikaisemmin. Mutta minun arpani voitti, ja lapset menivät harjoittelemaan uimista syvään hyppyaltaaseen, eivätkä pakottaneet kuntouimareita sulloutumaan muutamalle uintiradalle. Innolla odotan sitä päivää, kun saavat toteutettua suunnitelmat altaan kasvattamisesta 25-metrisestä täyspitkäksi 50-metriseksi. Tätä nykyä hallilla on aina liian ahdasta uida. Siinä on uimisen nautinto kaukana, kun pitää väistellä hitaampia tai varoa, ettei ole nopeampien tiellä.

Lähihalli, jota virkistysuimalaksikin kutsutaan, on siitäkin mielenkiintoinen paikka, että siellä on aina venäläisiä turisteja. Lomasesonkeina suurin osa asiakkaista solkkaa venäjäksi. Toisaalta suomalaisia on vaikea tunnistaa, kun kukaan ei puhu mitään. Tällä kertaa itänaapurin lomailijoista ei ollut harmia, taisivat viihtyä enimmäkseen lämpimässä altaassa. Itse kun on tullut hallille puhtaasti kuntoilemaan, on vaikea pysyä ymmärtäväisevänä, jos lomailijat (niin suomalaiset kuin ulkomaalaisetkin) pullikoivat kuntoaltaassa miten lystäävät. Uimahallissa on mielestäni paljon kirjoittamattomia sääntöjä, joita vierailijoiden on vaikea tietää etukäteen. Tai sitten minä olen vain keksinyt sääntöjä itse omassa pienessä päässäni...

Syksyllä uimahallin saunassa istui melko paljon ihmisiä, niin lapsia kuin vanhempia. Juuri sisään tullut ikääntyneempi rouva seisahtui ovella. "Mie en maha mittää, mut miulle tulee tästä aina mieleen keskitysleiri, kun on alastomia naisia ja lapsia tuolla lailla rivissä", rouva tokaisi. Sitten sama rouva jatkoi kertomalla omasta elämästään, lapsuudestaan Espanjassa. Espanjalaisrouvat kun saunoivat tarkkojen ohjeiden mukaan ja moittivat nuorta suomalaislasta holtittomasta saunottelusta. Tähän rouva oli silloin vastannut: "Mie oon syntyny saunassa, kai mie tiiän, miten saunotaan."

Sauna palaa! Mutta ei huolta, kyseessä on VPK:n sammutusharjoitus (Kiteellä 2005).

Sarjakuvan luvattu maa

Arkista kuvataidetta Brysselissä: Tintin Haddock ja Milou sekä graffiteja

Minulla on tällä hetkellä työn alla suomen kielen tekstilingvistiikan ja tyylianalyysin kurssi, jonka lopputyöksi pitää tehdä tyylianalyysi haluamastaan tekstilajista. Valitsin sarjakuvan, sillä minua kovasti houkuttaisi tehdä myös graduni sarjakuvan kääntämisestä. Monen mielestä sarjakuva ei kuulosta kovin "tieteelliseltä", mutta se on ihan yhtä pätevä tieteen- ja taiteenlaji kuin mikä tahansa muukin teksti- tai kuvataidetyyppi. Ja mikä parasta, se yhdistää nämä kaksi.

En ole mikään erityinen sarjakuvafani, mutta sarjakuvissa minua kiehtoo erityisesti niiden visuaalisuus. Lempisarjakuviani on sellaiset, joissa on mahdollisimman vähän tekstiä ja silti jokin hauska tai dramaattinen tarina kerrottuna kuvan keinoin. Pitkätekstiset sarjakuvat jätän vaistonvaraisesti väliin.

En muutenkaan lue kovin mielelläni - en varsinkaan tenttikirjoja, ellei niissä satu olemaan paljon havainnollistavia kuvia tai muuten helppolukuista tekstiä. Tällä viikolla luin sarjakuvan teoriaan liittyvää kirjallisuutta, ja se menetteli, sillä kirjoissa oli paljon aiheeseen liittyviä kuvia! Mutta niin kuin mihin tahansa liittyen, jaksaahan sitä rasittavampaankin työtä, jos motivaatio vain on kohdallaan ja aihe kiinnostava. Tässä varmaan piileekin syy, miten olen näin hyvin jaksanut kahlata yliopistossa, vaikken tykkää lukemisesta tippaakaan. Olen kaiketi oikealla alalla, sillä lukeminen tapahtuu huomaamatta siinä kääntämisen/tulkkaukseen valmistumisen ohella.

Suomessa sarjakuva on vielä lapsen kengissä verrattuna sarjakuvan huippumaihin Ranskaan, Belgiaan ja Japaniin. Kuvassa suomalainen Viivi ja Wagner -albumi, josta teen tyylianalyysin, sekä Brysselistä ostamani Tintti-aiheinen kansio. Tintti-kansion päällä on himmeällä sarjakuvan arvostusta kuvaava teksti:
Tintin est plus qu'un héros de la bande dessinée: il devient le symbole de la jeunesse de l'aventure et de la générosité.

Hyvän ruoan merkitys

Tarte de pomme Luxembourgissa lokakuussa 2010

Olen aina ollut hyvin kaikkiruokainen. Voisi myös sanoa, että "olen ollut ruoka-aikoina kotona". Voisin kirjoittaa ruoasta vaikka kuinka paljon, sillä se on erittäin tärkeä asia elämässäni. Kaikki kuitenkin muuttui abikeväänä, kun ensimmäistä kertaa 12 vuoteen ei enää tarvinnut syödä säännöllisesti koululla. Laihduin 15 kiloa. Sen jälkeen suhteeni ruokaan ollut, sanotaanko, mutkikkaampi.

Kotona ruoanlaitosta huolehti aina äitini, isäni tai siskoni. Ruokaa oli aina runsaasti, niin kuin 7-henkisessä perheessä olettaa sopii. Omasta osuudestaan sai kuitenkin välillä suorastaan taistella. Kuka ottaa viimeisen pihvin tai kuka saa nuolla jäätelöpaketin kuoret? Minä en tehnyt ruokaa koskaan, vaan tulin vain suoraan valmiiseen pöytään. Toinen dramaattinen muutos ruokapolitiikkaani tuli, kun muutin omaan asuntoon pois äidin ruokataloudesta. Minusta ilmeni asioita, joita kukaan ei olisi osannut odottaa: osasin laittaa ruokaa. Vain itsenäisen asumisen alussa vilkuilin hieman ruokareseptejä, mutta hyvin pian aloin soveltaa, ja nykyään laitan ruokaa vain oman mieleni mukaan ja ulkoaopeteltujen kikkojen avulla. Rakastan ruoanlaittoa, ja siihen kuuluu tuntikausia joka viikko. Saksassa ollessani kaipasin Suomesta eniten omaa keittiötäni, ja jälleennäkemisen riemu oli suunnaton.

En voi sille mitään, mutta jopa matkoilla ollessani mietin koko ajan, missä syön seuraavaksi ja mitä. Ruoka-ajat ovat minulle tärkeitä, sillä verensokerin laskeminen tekee minusta väsyneen ja kärttyisän. Ruokailujen välinen tauko ei saa venyä hirveän paljon yli 3 tuntia.

Kanavartaita Potsdamissa kesällä 2010

Itse tehdyssä ruoassa on kaksi hyvää puolta: voi itse päättää sen sisältämästä kalorimäärästä, sekä siitä, millaisia aineksia siihen käyttää. Pyrin tekemään ruoastani mahdollisimman täyttävää, terveellistä ja maistuvaa. Nämä ovat mielestäni hyvän ruoan kriteerit. Ulkona syödessä kriteerit eivät kuitenkaan useinkaan täyty, ellei sitten ole valmis maksamaan tyyriisti. En kuitenkaan hetkeäkään epäile, ettenkö voisi pitää rotia ruoan suhteen myös Ranskassa. Se on loppujen lopuksi aika pitkälle itsestä kiinni, miten itsensä ruokkii. Disney-ruokalassakin voi varmasti tehdä valintoja.

MadCook on kirja, jota suosittelen kaikille terveellisestä ja luonnollisesta ruoasta kiinnostuneille. Ja niillekin, jotka eivät siitä ole kiinnostuneet, sillä olisi syytä alkaa kiinnostaa. Kirja ei koostu vain ällöttävän oloisista resepteistä, vaan sisältää ihan oikeaa asiaa modernista ruokakulttuurista. On aivan käsittämätöntä, millaista moskaa nykyihmiset suostuvat kurkuistaan alas työntämään. Eikä syy yksin ole ihmisessä itsessään: joskus on mahdoton tietää, mitä (valmis)ruoka sisältää. Useimmat valmisruoat eivät ole oikeaa ruokaa nähneetkään. Madventuresin pojat syyttävätkin etunenässä ruokateollisuutta, lääketeollisuutta ja ylipäätään kaikkea teollista, joiden tärkeimpänä motiivina on raha.

Ruoka on kuitenkin veden ohella tärkein ihmisen tarvitsema asia, joten ei suinkaan ole ihan sama, millä itsensä ravitsee. Niin sanotusta huonosta ruoasta saa kyllä pahimpaan hätää tarvittavan energian, mutta entä muuta? Mielestäni nykyaikaisen ruokakulttuurin pitkäaikaiset jäljet eivät vielä näy kunnolla yhteiskunnassamme. Diabeteksen, ylipainoisten ja korkea kolesterolin lisääntyminen ovat vain pientä esimakua siitä, mitä tuleman pitää. Hyvä ruoka tekee ihmisestä parhaimmillaan terveen, elinvoimaisen ja pitkäikäisen.

En osta luomutuotteita, enkä suosi suomalaista sesongin ulkopuolella, ihan jo taloudellisista syistä. Olen kuitenkin siinä onnellisessa asemassa, että minun on mahdollista käyttää alkuperäisessä muodossaan olevia ruokia: saamme vihannekset, marjat, omenat, kalaa, jopa lihaa, ternimaitoa ja kananmunia itse kasvattamalla, keräämällä tai lähipiiristä. Välillä poikaystävän äiti lähettää meille itse tekemiään suolakurkkuja, lanttukukkoa, ruisleipää, piirakoita, mitä milloinkin. Poikaystäväni kalastaa mielellään. Joskus kaupasta tarvitsee ostaa vain jogurttia ja maitoa. Itse en leivo usein, sillä kahden hengen taloudessa se ei ole kovin järkevää. Ja aina voi mennä sukulaisten luo herkuttelemaan.

Isänpäiväkakku à la Sanna

Suomikuvaa

Maanantaina oli Kalevalan päivä ja suomalaisen kulttuurin päivä. Vaikken yleensä kaunokirjallisuutta vapaa-ajallani lue, Kalevalan luin joskus lukiossa ihan omaksi ilokseni. Tykkäsin siitä kovasti ja suosittelen sitä kaikille suomalaisille. Kalevalan kieli on oma lukunsa, mutta jotenkin löysin eepoksesta myös omanlaatuista suomalaista huumoriakin. Siis sellaista huumoria, jota syntyy vain, kun kaikkensa yritettyään kaikki menee kuitenkin päin honkia. Kalevala on täynnä tarinoita epäonnistumisesta. Jotain perin supisuomalaisen melankolista siis. Vaikka Kalevala kuvaa enimmäkseen itäsuomalaisia perinteitä, uskon, että meitä kaikkia suomensukuisia yhdistää samanlainen mentaliteetti. Germaanisista piirteistämme huolimatta meissä virtaa slaavilaista verta, joka tuo luonteeseemme tietynlaista analyyttisyyttä ja hiljentymisen taitoa.

Ulkomaille matkustaessa ei kuitenkaan sovi olla liian hiljainen, ettei jää vain sivusta seuraajaksi. Suomeen lomailemaan saapunut ystäväni kertoi innoissaan uusista kolumbialaisista kavereistaan, jotka hän oli tavannut Ranskan Nantes'ssa. Suomalainen ja kolumbialainen, eri maanosat, täysin eri kielet, yhteisenä tekijänä ranska ja Ranska, ja tulevat niin mukavasti toimeen. Ystäväni tuntuu olevan täysin hullaantunut latinalaisesta elämäntyylistä muutenkin. Suomalaisena hän haluaa kuulla elämästä Etelä-Amerikassa, kolumbialaisille ystäville Suomi on jotain eksoottista. On suomifaneja ranskalaisissakin: ystäväni nantesilainen naapuri on innokas suomalaisen musiikin kuuntelija. Korpiklaani-nimisestä yhtyeestä en ollut minä kuullut ennen Puolassa käyntiäni, eräs toinen ystäväni taas kertoi italiaisesta harpistista, joka kuunteli Korpiklaania, ja nyt tämä nantesilainen nainen, jonka lempiyhtyeisiin kuuluu Korpiklaani. Siis mitä ihmettä? Suomalaista kulttuuria viedään maailmalle ilman, että keskivertohärmäläinen tietää siitä mitään.

Joka tapauksessa oli kahvilla käydessämme erittäin mukava kuulla ystävältäni ranskalaisesta elämisestä ja jo pitkälle edenneestä ranskalaisesta keväästä. Ystäväni, jonka tunnen yhteisiltä ranskan kursseilta, työskenteli jo kerran aiemmin Nantes'ssa ja halusi välttämättä palata sinne takaisin. Nyt hän käy siellä yliopiston kielikursseja. Toivon mukaan hän viihtyy Ranskassa vielä kesän yli, niin voisin käydä moikkaamassa häntä ihanassa rannikkokaupungissa Nantes'ssa. Hänen kertomiensa juttujen perusteella jaksan uskoa, että minäkin vielä ihastun Ranskaan. Suositteli hankkimaan alennuskortin junaliikennettä varten, vielä kun olen alle 25-vuotias.

Soittoniekka Kultaisen teehuoneen koristeena Potsdamissa

Espanjan tunnilla meillä tuli ensimmäistä kertaa vastaan rakenne, joka aiheutti hieman ylimääräistä aivojumppaa. Suurimmalla osalla kurssilaisista ilmiö tuntui menevän täysin yli hilseen. Sama kieliopillinen ilmiö on tuttu minulle ranskasta, joten jotensakin osasin muodostaa ajanmääreellisen lauseen preesensiin, vaikka suomeksi sama lause muodostettaisiin perfektillä. Ongelmia suomalaisille aiheuttaa yksinomaan se, että suomen kielen "perfektille" on itse asiassa annettu väärä nimitys. Tosiasiassa perfekti tarkoittaa jotain täydellistä, loppuun saakka suoritettua. Suomen perfekti taas ei aina ole loppuun asti suoritettua, kuten lauseessa: Olen asunut Espanjassa viisi vuotta. Riippuen siitä, asuuko ko. henkilö yhä Espanjassa vai onko hän kenties jo muuttanut muualle, lause voidaan kääntää espanjaksi (tai ranskaksi) joko preesensiin tai perfektiin. Tässä havainnollistavat esimerkit (ja jos on kirjoitusvirheitä, niin suokaa anteeksi, en ole näiden kielten mestari):

Jos asun edelleen Espanjassa, pitää minun sanoa:
Hace cinco años que vivo en España. / Il fait cinq ans que j'habite en Espagne.

Jos olen asunut Espanjassa, mutta en asu enää, pitää minun sanoa:
He vivido en España durante cinco años. / J'ai habité en Espagne pendant cinq ans mais maintenant j'habite en France, bien sûre.

Jostain syystä suomalaisen on vaikea erottaa näitä kahta mahdollisuutta toisistaan. Eikä siitä voi moittia, sillä kielellä on tapana muokata maailmankatsomustamme ja tajuntaamme. Asioita, joita ei voi kuvailla sanoin, on vaikea myös ymmärtää. Kieli on siis erittäin tärkeä osa kulttuuriamme, eikä sitä pidä väheksyä.

Aurinko Armas...

... mikset paista, vaikka on jo maaliskuu?

Aamut tuntuvat lähtevän käyntiin huomattavasti tahmeammin, kun taivas on harmaa ja ilma jotenkin sumuisen oloinen. Ihan kuin ei heräisi unesta ollenkaan.

Disneyltä ei ole kuulunut vielä mitään. Saisi hiljalleen ruveta kuulumaan...

Hiihtolomaa ei yliopistolla tunneta. Eikä minulla ole siihen mitään tarvettakaan, kun kalenteri on muutenkin niin joustava. Tällä viikolla on vain kolme oppituntia. Eli minä teen kotitöitä, ja kohta painelen kirjastolle etsimään lähdemateriaalia tyylianalyysini ja samalla graduuni.