Itäsuomalaisia kevään merkkejä

Kevät on saapunut, kun...

- ei ole enää talvi, mutta ei vielä kesäkään. Päivälämpötila voi siis olla ihan mitä tahansa, taivaalta voi tulla ihan mitä tahansa.

- muualla Euroopassa ja ehkä etelämmässä Suomessakin aivastellaan ja taivastellaan luonnon heräämistä, mutta meillä käydään vielä pilkillä ja pidetään pitkiä kalsareita ulkona.

- lumi ei enää hohda valkoisena, vaan se muistuttaa valtavaa kasaa nougat-jäätelöä.

- lumikasojen alta paljastuu yhtäkkiä ihan hirveät määrät koirankikareita. Eivätkä ne ole mitään pieniä kikkareita vaan valtavia jöötejä. Sitten odotetaan vain lakaisinkoneiden saapumista...

- illalla jumppaan lähtiessä ei tarvitse ottaa mukaan pyörän lamppua.

- aamulla tietää, että on aamu eikä vielä yö.

- pyöräily on sujakampaa, kun ketjut ei ole jäässä.

- pyöräillessä housun lahkeet, kengät ja pyörä saavat kivan ruskean kuorrutuksen. Sama kävellessäkin, vaikka kuinka varovasti yrittää kävellä.

- ulos lähtiessä ei voi vain ottaa sitä lämpimintä takkia päälle, vaan pitää miettiä, tarviiko sateen kestävän tuulitakin vai tarkenisiko kevyellä farkkutakilla.

- kenkien valintakin monimutkaistuu. Huopatossujen sijaan valitaan kumpparit.

- sulaneet pyörätiet ilahduttavat vain hetken, sillä katupöly alkaa pian narskua hampaissa.

- pilviset kevätpäivät eivät tunnu yhtään keväiseltä, mutta auringon paiste aiheuttaa päänsärkyä, ellei muista ottaa aurinkolaseja mukaan. Pipon kanssa arskat ei kuitenkaan ole kovin fiksun näköistä.

- sukset saa pian viedä varastoon, ja tilalle voi parvekkeelle hakea parvekekalusteet.

- puolet opiskelijakavereista pakkaa laukkunsa ja lähtee vaihtoon tai esittelee suuria suunnitelmia kesälomaksi.

- oman kesän suunnittelu alkaa ahdistaa.

- taas huomaa, että joko se lukukausi menikin. Eikös se joulu ollut ihan just...

Mung-pavut itävät ilman kevään valoakin, nimittäin pimeässä kaapissa.

Uusi leikkikalu

Ensimmäisen kännykän joskus 14-vuotiaana saatuani en ole pahemmin hinkunut puhelimien perään. Puhelin on minulla vaihtunut ehkä verkkaammin kuin keskiverto nokiasuomalaisella. Ensimmäinen nokialaiseni vaihtui hienompaan simpukkamalliin hurjan 5 vuoden käytön jälkeen, ja vain koska puhelin oli alkanut käydä liian isoksi käsilaukkuun, ja oli sen näppäimetkin kai jo alkaneet jumiutua. Toimiva kapistus edelleen, varapuhelimena pölyttyy tuolla hyllyssä.

Simpukkapuhelin ei ollut pitkään käytössä, vaan vajaa vuosi oston jälkeen se päätyi palasiksi, sillä sen näytössä oli häikkää, ja eräästä muusta syystä kimmastuneena heitin sen päin seinää. Sen jälkeen käytin noin vuoden lainapuhelinta, joka oli erityisen kätevä Saksassa, sillä siinä oli vanhojen hyvien aikojen malliin vielä saksankielinen tekstinsyöttö. Saksasta palattuani ostin uuden kolmannen oman puhelimeni puhtaasti ulkonäöllisin perustein: tykkäsin sen limenvihreistä kuorista. Erittäin hyvä puhelin, mikäli ei tarvitse muita ominaisuuksia (kamera siitä kyllä löytyy, mutta on niin surkea, ettei voi kamerakännykäksi edes sanoa).

Mahdollisen elämäntilanteen muutoksen (pidempiaikainen oleskelu kaukana mukavuusalueeltani eli tietokoneen ääreltä) vuoksi päätin nyt sitten hankkia "älypuhelimen". Käytetty, vanhempikin malli kelpasi mainiosti, sillä en ole yhtään varma, miten kauan ja ahkerasti aion tätä käyttää.


Pitkällisen huutokauppasodankäynnin jälkeen, postimies toi N97:n lisähärpäkkeineen kotiovelle. Käytettynä ostin huuto.netin välityksellä, joskin kuulemma lähes kaikki osat on äskeisen huollon myötä uusittu (myös akku). Myyjä toimitti huoltotoimista asianmukaiset kuitit.

Toimivan oloinen vehjes, joskin välillä hitaampi kuin käyttäjänsä aivot ja sormet, mikä ei sinänsä ole mitään uutta. Tottumiskysymys. Peruspuhelintoimintojen ohella siis kaipailin laitetta, jossa yhdistyisi nettimahdollisuus, hyvä kamera ja vieraskielinen tekstitys. Nämä ominaisuudet täyttyvät tässä kapistuksessa. Oli iloinen yllätys huomata, että puhelimen ohjelmistoa on englannin lisäksi mahdollista käyttää saksaksi ja ranskaksi! Suomea taas ei löydy ollenkaan, mikä ei kyllä haittaa pätkääkään. Lisäksi plussaa qwerty-näppäimistöstä, joka helpottanee pidempien tekstien kirjoittamista! Kosketusnäyttökin on ihan hauska, mutta pelkään, että kynnet raapivat näytön ajan myötä pahasti lommolle...


Tämä kulkee matkassa jo pelkkänä kameranakin. On ainakin huomattavasti pienempi laite kuin oma kamerani, jota en jaksa kanniskella ikinä mukana. Kameran ja netin käyttö onnistuu ilman, että laittaa sim-korttia sisään. Langattoman kotimodeemin puhelin löysi ja hyödynsi vaivattomasti, pitänee käydä testaamassa kaupungin muutkin langattomat verkot. Ja aijoo, ehkä voisi testata puhelimen puheominaisuudetkin?


Kaiken kaikkiaan hyvin pidetyn oloinen kapula. Puhelimen hyvinvoinnin nimissä tein tänään uudelle leikkikalulle myös pienen farkkukankaisen pussukan. Sulkumekanismi on taas luokassamme askartelua-kankaan-paloista-kun-ei-jaksa-viritellä-hienompia-juttuja. Sisällä on vuorikangas vanhasta kauluspaidasta.

Prinsessa petti ja Kick-Ass yllätti

Vuokrasimme viimein suomalaisen mielenterveyspotilaasta kertovan Prinsessa-leffan, josta jo aikaisemmin mainitsin. Ihan ok ajanviete perjantaiselle vapaapäivälle, mutta ei mitenkään maailmaa järisyttävä. Odotukset olivat korkealla, mutta elokuva ei missään vaiheessa lähtenyt lentoon ja vienyt mukanaan. Kaiken kukkuraksi keskittymistä häiritsi se, että postinjakaja toi minulle kesken elokuvan paketin.

Paketti sisälsi puhelimen, jonka huusin huuto.netistä. Leffan jälkeen muutama tunti menikin sitten mukavasti puhelinta pyöritellessä, mutta enempää en siihen ole vielä ehtinyt tutustua. Ei sitä oikein innostu enää uusista härveleistä. Wlan-yhteyden sain toimimaan, ja kamerakin vaikutti oikein laadukkaalta. Eli loisto matkakumppani Ranskaan! Puhelimesta lisää myöhemmin...

Eilisillaksi vuokrasimme vielä toisen leffan. Kick-Ass yllätti erilaisuudellaan ja raakuudellaan. Oli syystäkin K-15. Vaikka idea oli periaatteessa hatusta vedetty, hahmot ja juonikuviot olivat täysin uskottavia: sarjakuvista innostunut nörttipoika päättää ruveta tosielämän supersankariksi. Ainoa vaan, ettei hän oikein osaa tapella kunnolla ja päätyy ensimmäisellä rikoksenestoyrityksellä sairaalaan. Tästä lannistumatta hän jatkaa supersankareilua ja leffa päättyy lopulta päähenkilöiden kannalta onnellisesti. Sivujuonessa kulkenut isä-tytär-pari toi elokuvaan ripauksen aitoa supersankariactionia. Erityisesti sisukas Mindy, "Hit girl", oli mahtava vetäessään isojakin korstoja kuonoon tai räiskiessään kaksin käsin aseilla! Leffa tarjosi suuria elämyksiä: nuorta lempeä, elämän ihmettelyä, rehevää naurua kuin verisiä kohtauksia, jolloin piti oikein sulkea silmät.

Tulkki-identiteetti

Eilen oli neljä tuntia simultaanitulkkausta. Kaksi esitelmää saksa-suomea ja kaksi suomi-saksaa. Luulin selvinneeni järjissäni, mutta illalla kotona alkoi kuitenkin jumittaa. Minttukaakaolla se setviytyi. Kohta vain pitää ruveta valmistautumaan ensi viikon koitoksiin. Tulkkaamme eräässä kääntäjä- ja tulkkiammattilaisten symbosiumissa, ja se on meille vähän kuin lopputyö.

On olemassa eri määritelmiä hyvälle tulkkaukselle:

Paras tulkki on sellainen, jonka käyttöä ei edes huomaa. Kuuntelija siis luulee ikään kuin ymmärtävänsä ja kuuntelevansa varsinaista puheen pitäjää. Onnistunut tulkkaus on siis näkymätöntä. Tulkki on usein näkymätön ihan fyysisestikin, sillä hän istuu tulkkauskopissa kaikkien selkien takana. Tulkki ottaa tulkatessaan roolin, vähän kuten näyttelijä mennessään lavalle esiintymään. Oma persoona ei saa näkyä/kuulua turhan paljon.

Ainahan alkuperäispuheet eivät suinkaan ole helppoja ja ymmärrettäviä - edes samankielisille kuutelijoille. Tällöin voidaan puhua niin sanotusta garbage-in-garbage-out-tilanteesta, jossa huono puhe tekee tulkkauksestakin huonoa. Hyvä tulkki kuitenkin pistää itsensä sen verran likoon, että parantaa huononkin puheen kuuntelukelpoiseksi; lisää esimerkiksi intonaatiota monotoniseen suomalaispuheeseen. Usein siis vieraskieliset kuuntelijat saavat enemmän irti huonosta puhujasta, kun tulkki on suodattamassa heille vain tärkeimmän tiedon ja vieläpä mukavankuuloisesti.

Erilaisia puhujia on olemassa yhtä paljon kuin eri puheenaiheita. Eniten ongelmia eivät suinkaan tuota vaikeat puheenaiheet, vaan erilaiset puhujat. Pahimpia tulkkaustilanteita ovat ne, jossa puhuja lukee suoraan paperista, kirjalliseksi teokseksi tarkoitettua tekstiä, ja vielä niin, ettei tulkille ole toimitettu tuota paperia hyvissä ajoin ennen tilaisuutta. Sellaista on lähes mahdoton tulkata, sillä kirjoitetun kielen informaatiotiheys on niin korkea, ettei ihmismieli ja -kieli pysy mukana, edes tulkeilla. Tuolloin puheesta pyritään nappaamaan oleellisin ja tulkataan se. Myöskään laulun tai runon sanoja tai videopätkiä on turha olettaa tulkkien tulkkaavan, ellei niitä ole toimitettu tulkille etukäteen. Pieni tiivistäminen on tässäkin usein paikallaan. Erilaisiin tilanteisiin pitää olla valmiit ratkaisumallit.

Mukavia puhujia arvostetaan. Heidän puheensa ovat mukavan rentoja, mutta sisältävät kuitenkin tarpeeksi mielenkiintoista tietoa, jota välittää. He myös lähettävät pp-diat ajoissa, eivätkä juuri poikkea niistä.

Tulkin ammattinimikettä ei ole suojeltu, eli kuka tahansa voi väittää olevansa tulkki. Monissa harvinaisissa kielissä, varsinkin asioimistulkkauksen puolella, tämä on ihan hyvä asia, sillä kaikkiin kieliin ei ole mahdollista järjestää koulutusta. Konferenssitulkkien maailma on kuitenkin erilainen. Yhteisö on tiivis ja lojaali. Ylpeänä omasta osaamisestani olen astumassa tähän piiriin, vaikka matka on vielä pitkä.

Pikkuflunssa

Pikkuflunssa on inhottavaa laatua. Se ei estä kevyttä työntekoa, mutta se rajoittaa normaalista elämästä kaiken, mikä on hauskaa. Tokihan Pikkuflunssasta huolimatta voisi yrittää käydä vaikka aerobicissa, mutta se luultavasti vain aiheuttaisi sen, ettei Pikkuflunssa olisi enää niin pieni, vaan siitä tulisi Iso Paha Flunssa.

Pikkuflunssa aiheuttaa parhaimmillaan vain uneliaisuutta, äänen madaltumista ja aivojumia. Ei sen pahempaa, kyllä sen kanssa voi elää. Isoflunssa taas aiheuttaisi hengenahdistusta, runsasta unentarvetta ja toimintakyvyttömyyttä.

Pikkuflunssa kestää ja kestää. Se alkaa salakavalasti kevyenä kutinana kurkussa, nenän tukkoisuutena ja voimattomuuden tunteena. Kaksi viikkoa nenää turisteltuasi se on vieläkin olemassa ja pilaamassa arkirytmiäsi. Olet ehkä jo kadottanut arkirytmisi, etkä enää muista, miten ihanaa oli hikoilla lenkkipolulla.

Toisin kuin Iso Paha Flunssa, Pikkuflunssa ei vie ruokahalua. Se päinvastoin saa sinut hakemaan energiaa helpoista lähteistä. Onneksi on keksitty sokerittomat kurkkupastillit: ne auttavat kaikissa Pikkuflunssa oireissa. Kurkkupastillit avaavat hengitystä, nenää ja nukut paremmin, eikä nälkäkään ole niin kamala, kun suussa pyörii pieni sininen pastilli.

Pikkuflunssan aikana kehon lämpötila vaihtelee 37:n molemmin puolin. Se ei laske normaaliin 36,5:ään, mutta ei myöskään juuri paljon yli 37,1:n. Kunnon kuumeesta ei siis voi puhua. Välillä kuitenkin paleltaa ja välillä hikoiluttaa. Palellusvaiheessa päälle haetaan villapaitaa ja keitetään kuumaa teetä. Sitten alkaa hikoiluvaihe, jolle ei tunnu tulevan loppua ennen kuin vasta raikkaassa kevätsäässä happea haukatessa.

Pikkuflunssan aikana raitis ilma on parasta mitä on. Paitsi ettei siellä voi tehdä mitään, kun jalat eivät kanna ja pää on niin tukossa, että hyvä kun ei jää auton alle. Kaupassa käyntikin on melkoinen urakka ja tuskien taistelu.

Teen juonti on terveellistä, mutta ennen kaikkea tee on kuumaa. Ja kuuma auttaa peittämään yhden Pikkuflunssan oireen, eli kurkkukarheuden. Pelkän teen litkimisestä vain jää inhottava maku suuhun, eikä olo ole yhteen sen freesimpi.

Pikkuflunssa ei ole syy jäädä kotiin, jos on jotain pakollisia menoja. Mutta Pikkuflunssa on hyvä tekosyy, kun on jotain vähemmän pakollisia menoja. "Olin kipeä, en päässyt." Jokainen määrittelee itse menojensa pakollisuusasteen. Itse taidan olla enemmän suorittajatyyppiä, ja pusken vaikka läpi harmaan kiven. "Tulin, vaikka oon kipeä." Kotisohvalla saa sitten sairastaa rauhassa peiton alla ja teemuki kädessä.

Elämäni naiset

Ukon vanhemmat kävivät meillä perjantaina ensimmäistä kertaa, vaikka ollaan asuttu yhdessä jo yli vuosi. Kauanhan se veikin, vaikka välimatkaa on autolla vain 20 minuuttia. Kyse ei ole siitä, etteikö hänellä olisi hyvät välit vanhempiinsa, päinvastoin. Hän käy porukoillaan lähes päivittäin - työmatkalta poiketessaan ja auttelemassa milloin missäkin. Suhde ei perustu vain lähimmäisenrakkauteen vaan myös puhtaaseen agraariseen työntekoon. Itselläni ei ole aivan niin pakottavaa tarvetta olla tekemisissä omien vanhempieni kanssa.

Äitini on minulle kuitenkin suuri esikuva. Hän ei ehkä ole veroyhteiskunnan kannalta paras malli (korkeakoulutuksesta huolimatta hoitaa lapsiaan kotonaan, eli ei tuota verotuloja valtiolle), mutta äidin roolin hän on hoitanut hyvin, ja meistä viidestä lapsesta on kasvanut ihan kelvollisia. Meillä noudatettiin kotona melkoisen vapaata kasvatusta, joten monia asioita on jäänyt oppimatta ja kokematta. Monet asenteet ja ajatusmallit ovat kuitenkin siirtyneet jälkipolvelle ns. hiljaisena tietona. Paras äitini antama neuvo lienee olla tekemättä lapsia, ennen kuin on ollut vakitöissä vähintään vuoden, että saa mahdollisimman korkeaa äitiyspäivärahaa.

Toinen vahva persoona nuoruudestani on äitini täti. Tuosta sukuhaarasta löytyy myös muita kovapäiviä naisia - ja miehiä. Täti teki pitkän uran biologian ja maantiedon opettajana eikä koskaan hankkinut perhettä. Sen sijaan hän matkusteli paljon, ja vei minutkin mukanaan Maltalle, kun olin vain 11-vuotias. Kesälomaillessamme äitini kotitilalla täti hoito koko meidän suurelle sakille ruoat pöytään. Aivan viimeisimpiin vuosiinsa saakka hän leipoi meille mansikkakakkua, syötti meille avokadoja, teki nokkoslettuja ja niitä kuivakoita pullia, joissa ei tainnut juuri olla rasvaa tai sokeria. Tuolloin hänen ruokansa tuntuivat hassuilta, mutta myöhemmin olen oivaltanut, kuinka terveellisiä ne kaikki hassulta kuulostavat kasvit, kuten lipstikat, kyssäkaalit ja mangoldit ja muut viritelmät olivatkaan. Tädin kuoleman jälkeen äidin kotipaikan kunto on romahtanut silmissä, eikä kukaan ole huolehtinut enää vuosiin viinimarjapensaista, puhumattakaan mansikkapenkeistä.

Lukion saksan opettajani lienee suurin yksittäinen "syypää" siihen, että aloin opiskelemaan saksaa. Olin viehättynyt kielestä jo yläasteella, mutta lukion saksan tunneilla minuun puri varsinainen saksakärpänen. Tämä nainen osasi opastaa meidät suoraan saksan kielen ytimeen, eli sanojen merkityksiin, niiden yhteispeliin ja muutenkin saksalaiseen ajattelutapaan. Enää eivät pitkät ja raskaat saksankieliset sanat olleet vain kirjainmöykkyjä, vaan muodostivat järkeviä kokonaisuuksia - jonossa. Kuri oli kova, mutta vain niin saksan epäsäännölliset verbit ja adjektiivin taipuminen syöpyivät taivutusmuotoineen ikuisiksi ajoiksi muistiini. Kaiken kukkuraksi opettaja harrasti kilpatanssia, ja tuli oppitunnille välillä kädet itseruskettavasta tummina. Nykyään törmäilen häneen silloin tällöin yliopistolla, hän käy siellä japanin tunneilla. Ikuinen oppija siis!

Mullistuksia

Kauppajonossa tänä aamuna iäkkäämpi naishenkilö (luullakseni jo niin sanotussa mummoiässä) nosti hihnalle Fanta-pullon, keltaisen sellaisen, ja totesi myyjälle, ettei ole ostanut limonaadia pariin kymmeneen vuoteen. Mistä tällainen tempaus nyt yllättäen?

Oliko mummolle tulossa kylään lapsenlapsia, joille kupliva värjätty sokeriliemi maistuisi? Oliko mummo kenties jo unohtanut miltä lapsuuden herkku Jaffa maistui? (Miksei siis ostanut Hartwallin aitoa Jaffaa vaan monikansallisen kolajätin Fantaa?) Oliko vaari sairastunut, eihän vaari koskaan sairastu, mutta kun sairastuu, niin jaffallahan sitä paranee? Oliko mummo kauhistunut lukemastaan lisäainekeskustelusta niin, että päätti ostaa lisäaineetonta tuotetta vain osoittaakseen, että kyllä sokeri on paras makeutusaine. Entä mahtaako mummi tietää, että limonadi on oivallinen puhdistusaine tekohampaille?

Takapihamme on taas mullistunut kovin. Routa repii pihaa kahtia. Puolet pihasta nousee monta kymmentä senttiä korkeammalle, ja väliin muodostuu melkoisen raadollisen näköinen syvänne. Paikkailivat vahinkoja viimekin keväänä, mutta ongelma taitaa piillä syvemmällä. En muista, että routavahinkoja olisi tässä pihassa ollut vielä kaksi vuotta sitten. Jos sama meno jatkuu, roskakatos keikkaa naapurin pihan puolelle hetkellä minä hyvänsä, ja pihan autot vajoavat maan uumeniin.

Voiko iloisempaa veikkosta ollakaan? Kymmensenttinen, pieni punainen Buddha-patsas. Koko pitkän, kylmän, lumisen talven se on seissyt välillä hangessa, välillä mattotelineellä. Joku sen on sinne hyljännyt. Se tuskin jäi keneltäkään huomaamatta, punainen kun loistaa hyvin vitivalkoseilla, mutta se ei siltikään kelvannut kenellekään. Minä kävin pelastamassa sen pihalta. Se on ihan märkä, no yllättäen, joten saa kuivua rauhassa.