Elämä jatkuu

Tiedoksi kaikille lukijoille:
Sanna muuttaa pian Tampereelle tekemään uransa tähän mennessä tärkeintä työtä. Sannan touhuja työharjoittelun merkeissä voi seurata blogissa Lost in Tampere.

Cowboy-dieetti

Tämä ei nyt tullut kovinkaan suurena yllätyksenä, sillä mitä muutakaan voi olettaa, jos normaalisti 10 tuntia tietokoneen ääressä päivittäin istuva nuori viettääkin yhtäkkiä 10 tuntia päivittäin seisten. Laihduin kesällä. En ihan tarkkaan muista, mikä oli lähtöpaino, mutta vaa'an mukaan kiloja on lähtenyt 3-5.

Kilojakin tärkeämpääkin edistystä on tapahtunut: lantiolta on lähtenyt huimasti senttejä, hieman myös reisistä ja käsivarsista. Reidet ja pohkeet tuntuvat entistä kiinteämmiltä. Vyötärönympärys ei ole kaventunut, tosin siinä ei ole enää paljon kavennettavaakaan. Vatsa ei kuitenkaan pömpöttänyt epämukavasti koko kesän aikana juuri lainkaan, ja olo on muutenkin nyt kevyt ja naisellinen.

Ja silti tuli syötyä paljon ja ihan melkein mitä sattuu. Eläissäni en ole niin paljon herkkuja nauttinut kuin tänä kesänä. Toisaalta eläissäni ei ole energiankulutus ollut samaa luokkaa. Ja kyllähän se väsymyksenä tuntuikin. Nyt on viimeisen viikon aikana tullut käsittämättömiä herkkujen himoitsemishetkiä, jotka olen onneksi osannut vanhasta tottumuksesta kieltää itseltäni. Elimistö elää kai edelleen suuren kulutuksen vaiheessa. Parempi kuitenkin vain totutella taas uuteen (vanhaan) tilanteeseen: annoskokoa pienemmäksi ja herkut pois, ruisleipää tilalle ja aerobic-tunnille. Eilen vasta jaksoin ensimmäiselle jumppatunnille: flunssa on ohi ja energiatasokin alkaa hiljalleen palata ennalleen (johan tässä viikko tuli nukuttua).

Pitkä painajainen

On hyvin vaikea hahmottaa koko sitä reilun parin kuukauden ajanjaksoa, minkä juuri vietin Pariisissa. Olo on kuin olisi vain nähnyt "pahaa unta" ja herännyt juuri takaisin todellisuuteen, tähän päivään. Tuntuu, ettei reissusta jäänyt juuri mitään käteen, mitään yhteyksiä ei jäänyt, mitään hoidettavia asioita ei jäänyt. Edes palkkaa ei tarvitse enää odotella. Vain asunnon takuuvuokra saapunee joskus parin kuukauden päästä. Voisin siis vain unohtaa koko kesän ja jatkaa eteenpäin.

Jotain lienee kuitenkin jäänyt mieleen. Maanantaina kun pitkästä aikaa näin tuttuja naamoja tutussa ympäristössä, tuntui oudolta, ettei kukaan edes moikannut. Aivan tyypillistä suomalaisuutta, ettei ihmisiä, jonka kanssa on joskus ehkä ollut yhdellä tai useammalla kurssilla, noteerata mitenkään. Minun olisi tehnyt mieli käydä halimassa ja pusimassa kaikki läpi. Mutta suomalaisittain pieni hymy, lyhyt moi ja kevyt päänheilautus ovat paljon. Sain kuitenkin yhden halauksen, mikä on jo paljon. Kyseessä olikin eräs englanninopiskelija, jolla on belgialainen poikaystävä sekä muitakin yhteyksiä Keski-Eurooppaan.

Kaupan kassalla ja muuallakin asioidessa on muutenkin hyvin sosiaalinen olo. Tekisi mieli jäädä juttelemaan niitä näitä. Kokemus asiakaspalvelutyöstä oli varmasti kesän tärkeimpää antia, ja nyt jaksan luottaa siihen, että selviän vaikeammistakin asiakkaista tyynen rauhallisena. Tiedän nyt, että pysyn pitkään rauhallisena ja mikäli joskus hieman kiehahtaisikin yli, rauhoitun erittäin nopeasti.

Kielen osalta en osaa vieläkään sanoa mitään. Joka tapauksessa on todettava, ettei olo ole yhtä varma ja innokas kuin Saksasta palatessa. Myös tällä saralla lienee kuitenkin jotain tapahtunut, sillä saksan opettajani sanoi, että saksassani kuuluu ranskalainen aksentti. Tosiasiassa en vain osaa enää puhua yhtään mitään. Suomikin on vaikeaa, vaikka yritys on kova. (Tähän on tietenkin flunssalla omaa osuutensa, kun ääni ei kulje ja aivot lyö tyhjää.)

Otin juuri vastaan erään käännöstyön, ja koulukäännökset alkavat hiljalleen painaa päälle. Kaikki liittyen saksan kieleen... Ranska laitetaan sitten koetukselle kieliharjoitteluraportin laatimisessa ja viimeistään marraskuussa, kun käyn ranskan tulkkauskurssin. Kääks.

Arjenaloitusfiiliksiä

Kesä on totisesti ohi. Alkusyksyn aurinko paistaa silmiäpolttavan kirkkaasti, mutta päivälämpötila ei paljoa yli 10 asteen nouse. Sen sijaan elämän täyttää nyt lisääntyvä stressi koulutöistä. Hädin tuskin on ehtinyt kotiutua, kun pitäisi jo alkaa taas puurtaa gradua, väkertää käännöksiä (niin kouluun kuin rahaakin vastaan) ja tulkata.

Mutta oi että kotiinpalaaminen oli ihanaa - flunssasta huolimatta. Poikaystävä oli löytänyt kentälle omatoimisesti, ja yhdessä sitten matkasimme Tikkurilaan hotelliin. Söimme itsemme ähkyksi alakerran vasta-avatussa Amarillossa ja katsoimme illan BB-lähetyksen. Seuraavana aamuna hotelliaamiaisen jälkeen istuimme mukavat 4 tuntia junassa ja saavuimme juuri parahiksi todistamaan äärimmäisen rankan kaatosateeseen.

Kotona minua odottivat ihanasti remontoitu kylpyhuone ja marjoista täpötäysi pakastin. Jääkaappi ei puolestaan toiminut, remonttimiesten jäljiltä oli hieman tahroja hellassa ja kaapinovissa, ja ikkunalautaviljelmäni olivat kuihtuneet. Ostimme uuden jääkaappipakastimen, hain Suomen sosiaaliturvaa, hain opiskelijakorttiini uuden vuositarran. Vielä pitäisi käydä tallettamassa palkkarahat tilille. Viikonloppuna kävimme moikkaamassa vanhempiani ja poikaystävän perhettä. Tuntuu kuin aika ei olisi kulunut täällä lainkaan, ja eihän se olekaan. Ei kesällä tapahdu mitään muuta kuin että lapset kasvavat.

En ole koskaan tykännyt koulunpenkkiin palaamisesta. Ja vaikeaa se oli nytkin. Onneksi kuitenkin tuli tuttuja kasvoja vastaan eikä kalenterikaan ole aivan täpötäynnä. Mutta nihkeähksi aluksi tätä voi kuitenkin kutsua. Tilanne normalisoitunee parissa päivässä...

On jotenkin tyhja olo. Melkein toivon, etta olisi enemman sanottavaa, vaan kun ei ole. Lahto ei tunnu miltaan. Melkein meinasi tuntua joltain, kun kavin viela ohimennen viimeisen kerran BTM:ssa asiakkaana ja moikkasin tyokavereita. Lahinna tuntui vasyneelta ja flunssaiselta (jo kolmas flunssa tana kesana!) Osaa tyokavereista en edes jaksanut moikata. Olen huono tunteilemaan puolituntemattomien kanssa... Miksi moikata, hyvastella ihmisia, jotka nakevat joka kesa kymmenien kesatyolaisten saapumisen ja lahdon. Jotkut ovat toki surullisia siita, etta hyva tiimi hajoaa. Kylla tuolla kaverisuhteitakin on joidenkin valille ehtinyt syntymaan.

Itse en meneta juuri mitaan. En ehtinyt kiintya naihin ihmisiin viela niin kovasti. Pari kuukautta lisaa niin tilanne saattaisi olla erilainen - myos kielitaidon kannalta. Voisi sanoa, etta olin tana kesana erittain epasosiaalinen. En pida ajatuksesta, mutta toisaalta naina viikkoina tuntui vain niin kauhean kompelolta ja raskaalta sosialisoida ihmisten kanssa vapaa-ajalla. Tyonteko veti veronsa, eika bilettamiseen riittanyt energiaa saati aikaa.

En kadu sita, etta tulin tanne. Toisaalta aika harvoin koskaan kadun mitaan tekemisiani. Tehty mika tehty. Paasepahan elamassa taas askeleen eteenpain. Kaiken kaikkiaan on todettava, etta olipahan taas melkoisen opettava kokemus. Kotimatka alkaa huomenna klo 7 aamulla. Kassi on taynna raskaalla tyolla ansaittua kylmaa kateista, ja Suomen paassa poikaystava on luvannut tulla kentalle vastaan. Hotelliyo odottaa viela ennen kotiin ja arkeen palaamista.

Kuin viimeista paivaa...

Hei hei turvakengat.
Hei hei hassut ranskalaiset tyokaverit.
Hei hei irlantilainen Hugh, puolalainen Iwona, saksalainen Katja, kaikki espanjalaiset ja italialaiset tyokaverit.
Hei hei reilut teamleaderit.
Hei hei iloiset, vihaiset, kivat, hankalat asiakkaat.
Hei hei junalaiturit Annexe ja Principal.
Hei hei backstagella pomppivat Woody, Tigru, Mikki.
Hei hei jatkuva vasymys.
Hei hei stetsoni.
Hei hei 2 euron lounaat.
Hei hei automaattikahvi.
Hei hei iltavuorot.

Ikava tuskin tulee, mutta olette taatusti mielessani viela pitkaan.

C'est fini.

Kategorisoimattomia huomioita

Ruokalassa tormaa aina ihmisiin, jotka syovat lounaaksi vain ison kasan ranskalaisia.

Ranskalaisannos maksaa joku 80 senttia, muut ruoka-annokset 2 e.

Ruokalassa on tarjolla paljon hedelmia, ja mika ihmeellisinta, ihmiset ihan oikeasti syovat niita, ja paljon.

Kaupassa on myynnissa sellaisia kasviksia ja hedelmia, joiden nimia en tieda edes suomeksi.

Kaupan kalatiski tuoksuu, ei vaan haisee tosi voimakkaasti kassoille asti.

Lahes kaikilla pikkulapsilla on mukaan pieni unilelun tapainen, kuolanukke niin sanotusti, tutu. Kadonnut sellainen lasketaan lompakoiden ja puhelinten tavoin arvoesineeksi, joka tulee palauttaa omistajalleen pian.

Kosketusnayttopuhelimet ja muut hienot vempaimet ovat uskomattoman suosittuja taalla. Tai ainakin naissa piireissa, missa taalla pyorin.

Ranskalaiset puhelinliittymat ovat kalliita. Kytkykauppa se on mika kannattaa.

Yovuoroon tulevat tyontekijat, kuten puutarhurit, siivojat, vartijat, ovat lahes poikkeuksetta mustia miehia.

Espanjalaiset asiakkaat on helppo tunnistaa esim. ranskalaisista. Ovat sen verran tummempia...

Eras espanjalainen tyontekijamme kertoi viettavansa lounastauot nukkuen ja syovansa tavallisella tauolla. Siesta.

Lahes kaikki Disneylaiset ovat jatkuvasti vasyneita. Monet ranskalaiset nuoret ovat taalla toissa, koska maassa on vaikea loytaa muualta toita.

Ranskalaisten englannin kielen taito on vaihteleva (yllatys). Jotkut Disneylaiset, jossain englanninkielisessa maassa pidempaan oleskelleet, puhuvat taitavalla aksentilla, toiset osaavat hadin tuskin ankyttaa yksinkertaisempiakaan asioita.

Muutama tyontekija pitaa cowboyn takkiaan lahes aina paalla, oli saa miten kuuma tahansa.

Aamuisiin tervehdyssessioihin loytyy aina aikaa, vaikka olisi miten kiire. Suukkoja vaihdetaan vaikka olisi flunssa liikkeella.

Lemmenparit eivat juuri valita ymparilla olevista ihmisista, vaan halailevat ja suutelevat estoitta Pariisin puistoissa. Usein nama parit eivat ole mitaan teineja, vaan painvastoin keski-ikaisia.

Ranskalaisille suomalaiset ovat lahes sama asia kuin ruotsalaiset. Vaaleat sinisimmut jne...